Voisipa sanoa,että oli lähes itsestään selvyys, että kun hynttyymme oltiin yhteen saatu, meille tulisi jossain vaiheessa joku eläin, todennäköisesti juuri koira. Meistä toisen kotona oli ollut tiibetinspanieli, toisella pumi, kumpikin omalla tavallaan mainioita, mutta jotenkin tuntui siltä että ikioma koiramme tulisi olemaan rodultaan jokin suuri kokoinen.
Yksi vuosi Jyväskylän kansainvälisessä koiranäyttelyssä, huomasimme palaavamme yhä uudestaan ja uudestaan nöffikehän laidalle katselemaan noita nallen näköisiä otuksia. Vuosi kului, ja seuraavana vuonna näyttelyssä emme tainneet muita kehiä seuratakkaan. Oli tullut aika tehdä asialle jotain.
Kahlasimme koirakirjat läpi. Newfoundlandlinkoirasta paljastui luettuna paljon uusia puolia, räpylätassuinen vesipeto, oikea vetojuhta - ei siis vain makoileva möllykkä, kuten ensi näkemältä saattoi tuntua...Joskaan mikään näistä paljastuneista faktoista ei laittanut epäillyttämään, että olisikohan tämä rotu sittenkään juuri se meidän rotumme.
Kasvattajaan yhteydenoton jälkeen alkoikin sitten luovutuspäivän odottaminen ja nyt kun takana on yhteiseloa, voimme olla varmoja, että päädyimme oikeaan rotuun, muu rotu kun ei enää edes kelpaisi omaksi.
Toisen nöffin hankinta alkoi raksuttamaan mielessä Elsan ollessa noin kolme vuotias, jo hiukan rauhoittunut iso tyttö. Narttupentujen syntymistä kasvattaja-Kirsille sitten odotettiinkin, maailmaan kun tuppasi syntymään vaan poikia Nurmon perukoilla. Epäilin jo Pohjanmaan lakeuksien maaperän olevan narttuvastainen, kunnes sitten noin vuoden odotuksen jälkeen syntyi kunnon tyttökatras.
Mutta siis miksi? Onkohan tuohon yhtä tyhjentävää vastausta? Elsalle seuraksi, itselle ihailtavaksi. Pitäähän se molemmissa kainaloissa olla oma nöffi!
Kattavaa tietoa nöffeistä löytyy Suomen Newfoundlandinkoirayhdistys ryn sivuilta!
Pääsivulle