Säihkysääri Sky & Nopsajalka Niilos: Mammuttivauvan lyhyempi iltalenkki

Minusta tuntuu, että osaan sen reitin ulkoa, mumisi Nopsajalka päiväunipöpperöisellä äänellä. Toteamus nauratti Säihkysäärtä ja samalla toi varmuutta siihen, että joukkueen kapteenin suunnistustaitoon uskalsi taas kerran luottaa! Mutta nouseppa ylös nyt, on aika lähteä kohti Padasjokea!

Ilta oli jo tummunut kun saavuimme Padasjoen ABC:lle, joka toimi tämän ehkäpä Suomen älyttömimmän kilpailun keskuksena. Ei tarvinnut sisällä kauaa ympärilleen katsoa, kun jo ulkonäöstä näki, ketkä olivat lähdössä retkelle. Joku tervehti ja jutteli tuttavallisesti. Tilasin tankkausruoaksi juustohampurilaisen niin kuin moni muukin. Pian bongasin vanhat tutut Tommin ja Mikaelin sekä Ylläksen reissumme isännän, Tommi hänkin. Kuulin Niilokselta, että Tommi V oli tuonut minulle jonkun yllätyspalkinnon, josta voin nauttia heti uintirastin jälkeen ja se tietysti herätti uteliaisuuteni.

Pian eteeni tuotiin varsinainen pelastussettien kuningas eli lämpöliivi! Se olisi mukava pukea ylle uintirastin jälkeen – ei palelisi enää Säihkysääri! Ajatus oli vallan mainio ja suurta kiitollisuutta tuntien otin lahjan vastaan. Tästä odottamattomasta eleestä johtuen jopa Niilos alkoi pohtimaan, josko sittenkin mentäisiin pidemmälle matkalle ja uimaan! Vielä ei oltu käyty vahvistamassa osanottoamme. Kova kannustus oli kanssaihmisiltä pidemmän matkan puolesta. Mutta jälleen – äänin 1-1, puheenjohtajan äänen ratkaistaessa pidimme järkevimpänä lyhyttä matkaa. Tulisihan siitäkin kuitenkin sen viiden peninkulman mittainen.

Nyt ei sitten hätiköidä, vaan kävellään rauhallisesti, sanoi Säihkysääri kun matkaan lähdettiin. Kukaan ei pitänyt erityisen kovaa kiirettä alkukilometrillä, joka mentiin Mammutin auton perässä ensimmäiselle rastille. Toiselle rastipisteelle olikin sitten jo paljon pidempi matka ja porukka alkoi hajoamaan. Pientä hölkkää ja välillä käveltiin. Ensimmäinen oikomisosuus oli suunnitelmissa parin tunnin etenemisen jälkeen ja sillä kohtaa koossa oleva porukka, kolmihenkinen sekajoukkue, kaksihenkinen sekajoukkue, Tuomas Sovijärvi ja me menimme umpimetsää n. 500 metrin matkan. Aikamoista ryteikköä oli ja oksat vaan napsahteli jalkojen alla kun leveällä rintamalla edettiin.

Loppumetreiksi onnistuttiin osumaan jonkinlaiselle uralle ja huikkasin vähän ylempänä etenevälle joukkueelle, että täällä olisi uraa tarjolla ja kiitollisena neuvo otettiin vastaan. Myöhemmin selvisi, että tässä eteni kolme sprinttijoukkuetta ja seuraavalla rastilla saimme viestin, että taistelemme ihan kärkisijoista keskenämme siinä vaiheessa. Yksi joukkue kuitenkin jäi jo tällä osuudella seurastamme ja Tuomas kiirehti jo sata metriä edellä.

Koko perjantaipäivän olin ihmetellyt aamusta saakka outoja tuntemuksia vasemmassa polvessani. Vessanpytylle istahtaminen ja muu jalan varaan ponnistaminen otti kipeää ja olin venytellyt sitä ahkerasti pitkin päivää. Pelotti. Tällä ensimmäisellä metsätaipaleella risujen seassa rimpuillessani jalkaan sattui joka askeleella, mutta en uskaltanut mainita siitä Niilokselle halaistua sanaa. Hermostuisi vaan mokoma. Yksi hermoherkkä per joukkue on ihan tarpeeksi!

Kakkosrastin jälkeen päästimme kolmihenkisen joukkueen taas ohitsemme ja pienellä ravilla jatkoimme matkaa. Joukkueen selkä alkoi kuitenkin pian taas lähestymään ja saavutimme sekä sen että edelle kiiruhtaneen Tuomaksen – tuon yksinäisen kulkijan tavoitteenaan 100 kilometrin matka. Jatkoimme matkaa Tuomaksen kanssa ja pian uskaltauduin jopa kysymään nimeä ja esittelemään myös itsemme. Tunnistin sitten hänet lenkkivihkolaiseksi. Sitäkin tulee joskus selailtua. Yhteisiä tuttujakin löytyi.

Siinä jutustellessa huomasin omaa valokeilaani kavereideni valokeiloihin vertailtuani, että oma valoni oli omituisen himmeä. Niilos kyllä totesi, että molempiin on uudet patterit juuri vaihdettu, mutta valoni oli niin heikko, että hyvä kun jalkoihini sain sen jotenkin suunnattua, etten joka kiveen ja kantoon nokalleni tupsahtanut. Alettiin jännittämään kestääkö se loppuun asti.

Meillä molemmilla oli Led Lenser H7 lamput ja minulla vielä uudempi malli kuin Niiloksella.
Loppumatkasta oli valo enää jonkinlainen hämärä kajastus mitä ympäristön valaisemiseen tuli ja siitä ei paljoa apua suunnistustehtävissä ollut. Oli meillä varataskulamppukin mukana, mutta sitäkään ei saatu toimimaan. Siinä vaiheessa naurahdettiin jo, että jos lamppu sammuu joudun sytyttämään polkutaipaleilla tulitikun nokan eteen palamaan, että eteenpäin pääsen!

Kolmosrastilla olimme jo yhden erittäin onnistuneen metsäoikaisun tehtyämme edellä n. 6 minuuttia takana tulevaa pahimpaa kilpailijaamme. Tällä rastilla tiemme Tuomaksen kanssa erkani ja hän jatkoi yksin matkaa Mammuttimarssille ja me sprinttimatkan rastia numero 3.5 kohti.

Siperiassa

Tämä on nyt sitten sitä Siperiaa, huudahti Säihkysääri. Matkaa oli taitettu jo kolme tuntia 40 minuuttia. Kilometrejä takana 24. Yritettiin pitää jonkinlaista jutustelua yllä. Kolme ensimmäistä tuntia jatkunut tihkusade oli näyttänyt välillä loppumisen merkkejä, mutta silloin tällöin tuli pisara jos toinenkin Skyn silmälaseihin. Pitäisi olla tuulilasinpyyhkijät! Nämä meidän uudet takit ovat täydellisiä, todettiin yhteisestä suusta ja kehuttiin tietysti myös samalla merinovillaiset aluspaidat, JH:n keksinnöt laittaa muovipussit jalkoihin, kompressio juoksusukat, superohuet pipot ja tietysti nuo ihmeelliset juomareput, joista ei tuntunut koskaan tila kesken loppuvan. Loppumatkasta tulee aina tunne, että tää reppu on kasvanut selkään kiinni, sanoi Sky, niin olellisena osana se kuuluu reissaajan selkään.

Siihen mennessä oltiin syöty yhdet metukkavoileivät ja Niilos yhden patukan ja minä yhden turkinpippurilakupötkön. Jano oli kova alusta asti. Johtui varmasti siitä, että keli oli jotenkin lämmin, vaikka mittari oli näyttänyt lähdössä vain +2 . Tuulta ei ollut nimeksikään ja keho pysyi lämpimänä koko ajan. Eniten ihmettelin jalkojani, jotka eivät tuntuneet yhtään märiltä eikä kylmiltä. Takin alla oli pelkkä aluspaita ja nämä uudet Yokon pyöräilytakit olivat todella hyvä hankinta.

Onpa meillä kiirus kun ei meinata keritä eväitä syömään, todettiin jossakin vaiheessa, mutta matka jatkui hölkäten. Yhden pissutauon ehdin pitää koko matkalla! Loppukilometreillä olisi ollut tarvetta pissulle, mutta koska kamppailu kolmostilasta oli sen verran kova niin päätin, että pirätellään, pirätellään...

Siperian jälkeen se sitten tapahtui.

Edessä oli n. 900 metrin umpimetsätaival. Suunta sopivasta kohtaa ja ryteikköä päin! Muutama sata metriä ehdittiin kulkea kun vasemman, sen kipeän polven puoleinen sääreni putosi lahonneen puukasan vierestä jonnekin syvälle maan uumeniin. Tarvittiin Nopsajalan voimia vetämään minut ylös sieltä ja jalkaan sattui. Käsi Niiloksen kädessä, perässä vetäen matka kuitenkin jatkui mutta jo vartin kuluttua alkoi uusi epätoivo hiipiä Skyn ajatuksiin.

Oli pilkkopimeää. Oli märkää. Siinä kohtaa ei pitänyt olla kovin märkää... Eikä siinä kohtaa pitänyt olla mitään ojia vieri vieressä. Ei ojia laisinkaan! Ketään muuta ei näkynyt. Säihkysääri tunsi olevansa ypöyksin ja suuren metsän armoilla. Voi sitä itkua ja hammasten kiristystä. Ei löytynyt tietä ei. Kyllä se siinä piti jo pian eteen tupsahtaa. Vain muutama sata metriä....

Suunnistaja katsoi karttaa eikä Säihkysäärestä paljoa iloa ollut. Kartta kyllä oli, mutta se oli repeytynytkin ja lisäksi tukevasti kiinni repussa. Kertaakaan ei Säihkysääri ollut matkalla karttaan kajonnut eikä hänen olemattomista suunnistustaidoista olisi siinä mitään apua ollutkaan. Eksytty mikä eksytty. Niilos kehoitti uupunutta perässätulijaa istahtamaan ja syömään jotakin. Joisit edes maltolla terästettyä mehua, komensi Nopsajalka!

En syö, enkä juo yhtään mitään ennenkuin pääsen täältä Tuonelan Esikartanosta pois! Sanoi Säihkysääri itkunsekaisella äänellä ja tarpoi summamutikassa eteenpäin. Minua pelottaa , me jäämme tänne ja odotamme päivänvaloa tai soitamme Mammutille, tilaamme pelastushelikopterin! Ei meillä ole mitään hätää, totesi Nopsajalka ja sanoi syövänsä nyt voileivän ja miettivänsä mitä tehdään. Kotvan kuluttua ystävykset jatkoivat matkaa suuntaa kohti. Säihkysääri oli nimittäin puhaltanut reppuun kiinnitettyyn pelastautumispilliin ja kuullut vastaukseksi puhetta ja ääntä hyvinkin läheltä. Siellä täytyi olla tie!

Onneksi se vihdoin löytyi. Aikaa oli kulunut liki 50 minuuttia tuohon vajaan kilometrin matkaan ja tiesimme heti että olimme menettäneet siinä monta arvokasta sijaa. Lisäksi menimme 100m väärään suuntaan tietä pitkin – käännyimme ja näimme samalla vilkkuvia valoja tulossa metsästä. Ensimmäisenä metsästä tuli kuitenkin koira ja heti tuli mieleen, että olisin saanut varmasti sydänkohtauksen jos olisin metsässä koiraan törmännyt.

Miia ja kaverinsahan se siinä oli ja yhtä matkaa reissua jatkettiin heidän kanssaan. Rastilla 3.5 leimaus oli vähän hakusassa, koska Niilos luki väärää rastimääritettä. Tällä rastilla oli myös kaksi muuta joukkuetta, jotka olivat sprinttimatkalla hekin. Täysin aikaisemmasta metsässä kokemastani uupumuskohtauksesta poiketen olin nyt suorastaan reipastunut, mikä johtui varmasti siitä suuresta huojennuksesta mitä tunsin kun vihdoin pääsimme sieltä pois.

Lamppuni himmeni himmenemistään...

Kohti pullarastia.

Matka jatkui rivakalla juoksulla. Jätimme kolme muuta rastilla ollutta joukkuetta taaksemme ja jatkoimme ilman suurempaa taukoa kohti pullarastia. Mitähän temppuja Mammutti oli sinne joukkueiden päänmenoksi suunnitellut?

Nyt alkoi jo matka painaa, mutta hyvin pysyttiin vielä ravilla. Pullarastille, rastille numero 10 saavuttaessa, joka oli siis jo pitkänmatkalaisten rasti oli aikaa kulunut 6 tuntia 22 minuuttia. Nyt alkaisi loppusuora! Sitä ennen oli kuitenkin suoriuduttava Hole in One -reikäpelistä, joka tehtiin tähtäämällä sählypallo sählymailalla maahan upotettuun kippoon. Hemmetin vaikea tehtävä! Samalla nuotiolla sai nauttia vaikka makkarat ja kupilliset kuumaa.

Tämä on varmasti ensimmäinen kerta kautta historian kun minä Säihkysääri Sky kieltäydyn makkarasta! Tuumasi Sky mielessään ja tyytyi vain kupilliseen kaakaota ja tuhtiin palaan pullaa. Samaan aikaan Niilos yritti suoriutua annetusta tehtävästä ja Sky palautti harhaan juosseen pallon.

Samalla rastilla oli jo yksi joukkue ja parin minuutin kuluttua siihen saapui kaksi muutakin. Homma ei meinannut mennä ollenkaan lapaseen ja niinhän siinä sitten kävi, että kun määräaika eli 15 minuuttia oli kulunut umpeen saimme luvan ilman onnistunutta suoritusta jatkaa matkaa.

Alkoi rivakka takaa-ajo ja rastivahdin puheista päätellen ajattelimme olevamme sillä hetkellä sijalla 5 tai 6. Yritimme pitää edellä menevän joukkueen näköetäisyydellä, vaikka uupumus kutkutti jo ihan mutkan takana. Vielä oli reitillä yksi mahdollisuus isompaan oikaisuyritykseen, mutta kapteeni päätti olla käyttämättä sitä ja tämä olikin erittäin viisas valinta, sillä otsalamppuni ei enää toiminut juuri ollenkaan, vain heikko kajastus valaisi tietä edessäni ja polulla oli vaikea olla kompastumatta. Taisimme tässä kohtaa karistaa ainakin Miian joukkueen kannoiltamme, koska he eksyivät vähän omassa oikaisussaan ja ehkä yhden edellä menevänkin joukkueen saimme tässä eksytettyä. Näitä on melko vaikea tietää, vaikka puhelimeen saakin aina väliaikatietoja.

Nyt juostiin jo ihan tosissaan ja mennessämme toiseksi viimeiselle rastille tuli edellä menevä miesjoukkue vastaan kävellen. Tässä kohtaa olisi tietenkin pitänyt taktikoida ja kävellä myös kohtaushetkellä ja vielä vaikkapa ontuen pahasti. Pojat huomasivat vauhtimme ja vaikka yritimme kaikkemme niin emme poikia enää kiinni saaneet, vaikka valot lupaavasti edellä vilkkuivatkin.

Pari kolme kilometriä ennen maalirastia saimme kännykkäämme viestin, että olemme neljäntenä ja kamppailimme pronssitilasta, mikä oli iloinen ja tervetullut yllätys!

”Viimeisillä voimanrippeillä, kivistävin ja kankein jaloin, mutta onnellisena ja tyytyväisenä suorituksestaan niillä treenimäärillä Säihkysääri Sky ja Nopsajalka Niilos, joukkue Täältä tullaan Venäjä saapui viimeiselle rastille. R 13 Padasjoki (ajanottorasti/maali) Risteyksen länsisektorissa on sähkötolppa, jossa 1,5 metrin korkeudessa kiinnitettynä n. Postilaatikon kokoinen metallilaatikko. Laatikossa kolminumeroinen luku. Mikä luku?”

Tekstiviesti 110 (joukkue) koodi 551 lähti ajassa 8:23:10.

Tehtävä suoritettu. 50 kilometriä takana. Oli halauksen ja kiitoksen aika. Kiitos taas rakas Nopsajalka. Ilman sinua ei tämäkään elämys olisi ollut mahdollinen!! Kiitos Peräkylän Ponnistus, että olitte järjestäneet tämän yhden ehkä suomen älyttömimmistä kisoista, hauskaa oli, mutta ei dramatiikkaakaan puuttunut ja niistä on hyvä kisa tehty!

Kävely lähtöpaikalle. Kuvaushetki yhdessä pronssijoukkueen kanssa Mammutin kannustusten kera. Ei tätä ihan joka hölkkääjä olisi suorittanut kahdeksassa tunnissa!

Kupillinen kahvia, limpparipullo ja pieni keskusteluhetki Mammutin kanssa. Tervetulotoivotus ensi vuonna uudelleen ja kuulemma sitten pitemmälle matkalle.

Juoma riitti justiinsa,, sitä oli itselläni 1,2 litraa. Jano kyllä oli kova koko ajan, mutta piti säästellä. Varusteet olivat täysi kymppi. Eväitä ei paljoa ehditty nauttimaan, minä söin vain yhden voileivän, patukan, lakupötkön ja pienen piparin näköisen minileivoksen, pullarastilla kupillisen kaakaota ja palan pullaa. Reppua ei ehditty availemaan eikä vaihtovaatteitakaan tarvittu ollenkaan. Keli oli lopulta oikein hyvä, suorastaan erinomainen! Vilukissakin tarkeni ja oli varmasti ihan ensimmäisiä pidempiä reissuja kautta aikojen, jolloin en palellut hetkeäkään vaan minun oli välillä jopa suorastaan kuuma! Parasta oli kuitenkin taas suuren seikkailun tuntu ja elämys pimeässä metsässä ypöyksin luonnon armoilla, dramatisoi Säihkysääri Nopsajalalle väsymyksestä pää välillä kotimatkalla nuokahdellen. Hetkeäkään en antaisi pois!

Lopuksi jaksoi vielä lausahtaa mitenkään Nopsajalan suunnistajataitoja arvostelematta:

mutta kyllä mun siellä pitkällä metsäosuudella tuli ihan supersuunnistajasetä Lanttua ikävä!

loppukaneettina – en tiedä mikä meni mettässä vikaan, mutta Niiloksella oli kyllä molemmissa käsissä gepsit ja tuntui että jokin sekoitti kompassin neulan ja mentiin aika paljon vinoon, vaikka suunta näytti oikein koko ajan!