Reissu tehty Rogaining EM-kisoihin Ylläkselle! Viimein, kaikkien kommellusten jälkeen kotona, mutta ennen varsinaista kisaraporttia kerron teille tarinan siitä, mitä ennen varsinaista edes matkaan pääsyä tapahtui:

Meidän tiimimme oli määrä liittyä jo osittain täyttyneeseen matkailuautoon Pukinmäen ABC:ltä klo 18 torstai iltana. Pian kuuden jälkeen he tulivatkin. Matkailuauto kun oli kyseessä ja siinä oli tietysti kuten kaikissa sellaisissa sivuovi, josta kuljetaan sisään ja Niilos avasi sen tietysti nostaakseen meidän tavarat sisään ja auton kuljettaja (laina-auto) huudahti, että hei se ovi on rikki eikä sitä voi käyttää, mutta samassa ovi avautuikin ja siitä me sitten sisälle mentiin.

Autossa oli jo neljä ihmistä, Alpo ja tiimikaverinsa Pekka. Pojat olivat viime vuoden Seitsemisen kisassa mitalikolmikossa!

Tervehtimisen ja esittelyn jälkeen kuski kysyi, että tietääkö meistä kukaan onko ne kaksi vielä tulossa mukaan. Palstalta olin huomannut, että Esko ja Eräpolku olivat olleet kiinnostuneita kyydistä ja kysyinkin siinä, että hekö? Tommi sanoi että juu, hän ei ole kuullut heistä mitään pariin viikkoon. Arveltiin, että eivät olekaan lähdössä. Tommi kysyi, että ei meistä kumpikaan tiedä heidän puhelinnumeroaan tai muuta?

Mietin kuumeisesti, että no, varmaan JH tietää Mailerin numeron ja olen käsittänyt, että Maileri ja Esko ovat hyviäkin tuttuja, joten soitin JH:lle ja hänellä olikin Eskon numero.

Soitto Eskolle ja siellähän se jo taisi odotella kyytiä ja sitten Niilos soitti Eräpolulle ja hassua ja hankalaa vaan kun juuri oli porukat tulleet jostain Espoon suunnalta ja nyt sit joutui lähtemään takaisin noutamaan Eskoa... Ilman JH:ta pojat olisivat jääneet kyydistä! Myöhemmin ilmeni et tiedonkulussa oli ollut vähän sekaannusta ihmisten nimien ja muiden asioiden välillä.

Pukinmäestä lähdimme siis kohti Espoota. Ehdimme ajaa erinäisiä - olisko se nyt ollut Turun moottoritietä ja jotain kehää en tiedä, kun en tunne näitä teitä mutta joka tapauksessa n. 15 km kun minä kuulin jotain kolinaa ja katsahdin auton peräosaan ja huomasin että takaovi on auki! Samalla hetkellä kuskikin huomasi sen ja Pekka muisti heti, että hänen reppunsa oli ollut ihan lähellä ovea ja sen oli täytynyt pudota kyydistä!

Jarrut pohjaan, auto tienposkeen kehä joku ja Pekka ja Niilos loikkas autosta ja lähtivät hölkkäämään tien piennarta pitkin. Olimme varmoja, että se putos n. pari kolme sataa metriä taaksepäin olleessa kurvissa, jossa auton ovi olisi sopivassa kulmassa heilahtanut.

Minuutit kuluivat, viisi, kymmenen, poikia ei vaan kuulunut takaisin. Tommi ja Janne, lähtivät perään ja minä jäin autovahdiksi. Aikaa kului ja pian Tommi ja repun omistaja tulivat takaisin ja päätettiin käydä kääntymässä jossakin monen kilometrin päässä autolla ja tulla takaisin tulomatkaa jonkinmatkaa ja että sen täytyy olla jo vähän kauempana. Sillä välin Niilos ja Janne jäivät haravoimaan tienvarsipusikkoa tiheällä kammalla.

Ei mitään havaintoa... Takaisin harvointia jatkavien poikien luo ja sitten tehtiin päätös ajaa takaisin ihan Pukinmäkeen asti ja tähyillä koko matka sitä hemmetin reppua.

Tässä vaiheessa pitää kertoa, miksi reppu oli niin tärkeä. Eli siinä oli omistajan kotiavaimet, työpaikan avaimet, lompakko kaikkine tärkeine kortteineen jne, piilolinssit ja silmälasit ja vähän kisavaatetta. Lompakko nyt tietysti tärkein. Mutta ajomatka takaisin Pukinmäkeen koko n. 15 km matkan ja sitten taas takaisin päin tulojalanjälkiä ja minäkin niskat kipeenä ja silmät terävinä herkeämättä tähyilen...

Tietenkin mietittiin sitäkin, että joku olisi siinä muutamassa minuutissa poiminut sen kyytiinsä, mutta tuossa kehällähän on vaikea pysähtyi ja tuskin kukaan sitä tienposkesta alkaa vartavasten poimimaan. Paitsi, jos se on jäänyt keskelle tietä!

Ei jälkeäkään repusta!

Pojat olivat kolunneet tällä välin puskat moneen kertaan tunnin ajan ja vielä kerran lähtivät joukolla etsimään. Kaikenkaikkiaan aikaa oli kulunut pian parisen tuntia kun joukko palasi takaisin ja repun omistaja oli ottanut puhelun kuollettaakseen pankkikorttinsa, mutta sieltä oli sanottu, että ne oli kuoletettu jo! Mutta mitään muuta ei numerosta oltu saatu selville, edes kellonaikaa ei kerrottu, puhumattakaan kuka oli kortit kuollettanut. Ihme juttu. Pohdittiin sitten erilaisia vaihtoehtoja, koska kuulosti vähän kummalliselta ja soitettiin Poliisille ja numerotiedustelusta sain poliisin neuvovan puhelimen, koska minusta ainut vaihtoehto oli, että poliisi oli kuolettanut kortit ja reppu oli löytötavaraa. Ei ollut reppua poliisin hallussa. Yritin ottaa selville numeroa, josta olisi saanut selville pankista kenen toimesta kortit oli kuoletettu. Ei onnistunut.

Tässä vaiheessa repun omistaja oli jo aika masentunut ja aivan ymmärrettävästi pahalla päälläkin ja siinä tuli tietysti vähän syyllistämistäkin. Itsekin vähän ajattelin, että syy oli meidän kun tulimme siitä ovesta vaikka emme oven mekanismia toki tunteneet, mikä taas oli selvitetty muille autossa olijoille jo aikaisemmin, et miten tulee ovi lukita. Meistä ei kumpikaan sitä tainnut mitenkään erityisesti lukita, mutta meidän perässä tuli muitakin samasta ovesta. No, nämä on näitä spekulointeja ja turhaa tässä vaiheessa...

Repun omistaja ei halunnut jatkaa meidän kanssa matkaa, koska mm. hänen silmälasinsa ja piilarinsa olivat siellä ja suomeksi sanottuna taisi vituttaa sen verran, että hän halusi kotiin tai johonkin majapaikkaan hänet vietiin ja sen jälkeen vasta noudettiin Esko ja sitten Eräpolku. Kisaan Pekka - repun omistaja - lupasi toki tulla mukaan eli ajatuksena oli tulla lauantai aamuna junalla ja niin siinä sitten kävikin. Hänelle jäi aikaa selvittää reppusotku.

Perjantai aamuna hänelle sitten soitettiin poliisista, että reppu on siellä. Ihmetyksen aiheeksi jäi, että miksi henkilö joka löysi repun ensitöikseen kuoletti pankkikortit ja miksi hän ei sen sijaan soittanut repun omistajalle ?? Ihme juttu. Kiitokset tietysti kuuluu hänelle myös. Nimeä ei kuulemma ollut jättänyt kun lauantaina vasta oli repun poliisille tuonut.

No, reppusotkun jälkimainingeissa Esko ja Eräpolku poimittiin kyytiin ja matkaan päästin vasta klo 21.40. Matka taittui mukavasti torkkuen ja muutaman kerran tankattiin ja kaikille muistettiin kertoa, että tankkiin laitetaan sitten dieseliä! Me ajettiin Niiloksen kanssa aamuyhdestä viiteen Jyväskylästä Ouluun. Sen jälkeen yritettiin vähän mekin torkkua, mutta en juuri nukkunut.

Ylläksellä olimme sopivasti vajaa tuntia ennen kisakeskuksen avautumista ja teltat laitoimme nopsasti pystyyn, haimme numerolaput ja muut rekvisiitat, kerrattiin hieman sääntöjä ja sellaista ja sen jälkeen auton "omistaja" ja Janne kuskasivat meidät n. 3 km päähän hotelliin, josta meillä oli huonevaraus.Me oltiin siis yö Niiloksen kanssa hotellissa kun muut olivat asuntoautossa ja teltoissaan. Meillä kaikilla neljällä oli jo melko nälkä ja ilman raikastavaa suihkuakin ajattelimme menevämme nelistään syömään oikein kunnolla. Minä tarjosin! Oli sen verran kuitenkin kiva, että pääsimme näin edullisella ja helpolla tavalla matkalle mukaan, verrattuna vaikkapa junamatkaan.

Koska meidän hotellihuoneemme oli niin iso ja täysin uusikin ja siinä oli jopa sauna niin kutsuttiin vielä pojat ja kaikki muutkin mukana olleet illalla saunaan. Kolme heistä tulikin ja saunan jälkeen nautittiin vielä oluset ja konjakit. Kyllä siinä uni maistui sitten seuraavana yönä varmasti kaikille!

Harmi vaan, että Eräpolku ja Esko eivät saunaan päässeet, koska Eräpolku oli kuulemma mennyt petiin jo klo 18 ja Esko oli jossain - varmaan kiusaamassa jotain Ukrainalaisia suunnistajatyttösiä kamerallaan tai muuta...

Että tällainen tarina, noin suurinpiirtein!

Vähän myöhemmin sitten perinteisesti tarina Säihkysääri Skyn ja Nopsajalka Niiloksen seikkailusta tuntureilla ja soilla kuvien kera!

Hei! Minun nimeni on Säihkysääri Sky ja tämä kaverini tässä on Nopsajalka Niilos ja hän on joukkueemme kapteeni! Joukkueemme nimi on Orange Team Huayaubu.... Ei tästä tule mitään, tiuskaisi Säihkysääri ja läpsäytti läppärin luukun kiinni. Minä en osaa koskaan kirjoittaa tuota busan nimeä oikein! No ei se nyt ole kummakaan, vastasi Nopsajalka rauhalliseen tapaansa, olethan valvonut jo yli 50 tuntia vai taisit sinä parin tunnin nokoset paluumatkalla sentäs ottaa. Meneehän siinä jo senat sakaisin! No mitä minä sitten kirjoitan blogiini, kysyi Sky ja katsoa tillitti punertavine silmineen Niiloksen pyykinpesutouhuja. Pyykättävää näytti olevan kokonainen vuori tai ainakin tunturi! No, laita siihen vaikka aluksi linkki kisaan, jossa juuri olimme ja sellaista...

http://rogaining.fi/index.php?&hl=fi

Lauantai aamu. Ylläksen Äkäshotellin lämpimien, pehmoisten ja puhtaiden lakanoiden alta ei olisi halunnut nousta sitten millään, mutta pakko oli. Aamupala tarjoillaan klo 7, sitten pojat noutavat meidät kisapaikalle ja karttojen jako aloitetaan klo 9! Itse kisa alkaa klo 12, mutta ennen sitä piti emitit tai viralliselta nimeltään siis käytössä oli Sportident-card systeemi - tyhjennettiin ja sitten vielä tarkistettiin ja siirryttiin lähtöalueelle. Jännitti. Vaikkakin suurin jännitys oli valunut jäsenistä jo edellisen päivän aikamoisia kommervenkkejä sisältäneen matkan aikana. Lisäksi oli sen verran outoa matkata pienessä asuntoautossa viiden entuudestaan tuntemattoman miehen seurassa, että itse kisaan valmistautuminen ja reitin suunnittelu meni oikeastaan vierestä katsoen eli taas laitoin Niiloksen hartioille enimmän vastuun. Autoin sen minkä pystyin, mutta annoin silti suunnittelurauhan. Kävin tietenkin välillä myös vakoilemassa Eskon ja Eräpolun kartan piirtämistä ja kurkkasinpa Alpon ja Pekankin telttaan...

Kuultuaan, että meidän ensimmäiselle reittiversiollemme tuli matkaa peräti 170 km huudahti Pekka telttansa uumenista, että ihan hyvin - jos aikaa on viikon verran sitä taivaltaa!

Viimein lähtölaukaus pamahti ja porukka säntäsi matkaan n. kolmeen eri suuntaan. Me taisimme lähteä siihen suuntaan mihin oli vähiten lähtijöitä ja olimme sopineet, että emme tällä reissulla sitten juurikaan juokse - ei ainakaan aluksi! Kuitenkin vähän ennen lähtökäskyä Niilos sanoi, että varmana me juoksemme tuon ensimmäisen mäen alas ja niinhän siinä sitten kävi. Pientä lämpöä hankittiin pintaan, mutta pian siirryimme reippaaseen kävelyyn.

Katso, poroja, huudahti Nopsajalka, mutta Säihkysääri oli niin keskittynyt laittamaan töppöstä toisen eteen ja katsomaan kengänkärkiinsä, ettei vaan kompastuisi juuriin ja kiviin ja tupsahtaisi kuonolleen varvikkoon, ettei meinannut edes huomata moisia otuksia nenänsä edessä. Hirveästi poroja ei nähty ja nekin asutuksen lähellä, mutta metsässä kuulimme vain kellojen kilinää. Onneksi yön pimeinä hetkinä Skyllä oli täysi työ pysyä kaidalla polulla ja kivikossa pystyssä, etteivät karhut tulleet edes mieleen.

Ensimmäiset rastit ja ensimmäinen peninkulma jos toinenkin mentiin hiljakseen kävellen, mustikoita poimien ja lakkoja noukkien rastilta rastille suunnitelman mukaan. Jonkin verran oli kanssakulkijoitakin ja yhden virolaisparin kanssa taivallettiin muutama rastiväli. Me leimattiin aina ensin. He kävelivät niin vauhdikkaasti, että ohittivat meidät joka kerta, mutta aina me kuitenkin oltiin rastilla ensin hieman eri rastille lähestymisreitin valinnoista johtuen. Pientä keskinäistä kisailua siis! Kukastunturi ylitettiin ja siinä vaiheessa alkoi tulla joukkueita tosi paljon vastaan. Kurun kisaan verrattuna, jolloin ei todellakaan kohdattu montaa sielua nyt nähtiin kymmenittäin joukkueita.

Morjens, huikkasi Säihkysääri ja Nopsajalka säesti. Moi, huudahti Nopsajalka ja seuraavalle, helou! Mutta läheskään kaikki eivät tervehtineet iloisena taivaltavia kumppanuksia. Ja mehän ei moisesta pahastuta, totesi Sky ja moikkasi taas seuraavaa vastaantulevaa paria. Rastit olivat melko helppoja, ihmiset sen sijaan aina ei!

Voi ei, taas tätä suota ja märkää, huudahdus kuului usein Säihkysäären mustikoiden sinistämiltä huulilta, eihän tästä pääse yli jollei uppoa polvia myöten. Kierretään vähän, lupasi Nopsajalka ja niin kierrettiin, yhden jos toisenkin kerran, vaikka turhaahan se oli, jalat oli läpimärät kuitenkin! Sky on niin turhamainen, mietti varmaan Niilos, vaikka tiesi, että kumppani oli vaan niin hemputin kylmänarka ja huono ja kokematon metsässä kulkija eikä häntä itseäänkään kovin houkutellut ajatus tallustaa litimärillä kengillä koko reissua läpi ja niin vaihdettiin välillä kuivat sukat ja laitettiin muovipussit jalkoihin. Kiva konsti! (Jonkinaikaa jopa toimiva...)

Ilma oli kuitenkin lämmin, n. 15-16 astetta ja matkaa taivallettiin lyhythihaisellakin paidalla välillä. Yhdellä rastilla sain aikamoisen verisen pitkän naarmun käsivarteeni, mutta punotus lakkasi kun valutti siihen kylmää vettä purosta. Merkityt vesipisteetkin olivat puroissa. Matka sujui rattoisasti, mutta jotenkin hitaasti. Lisäksi ukkovarpaani viereistä varvasta alkoi särkemään kovasti. Se oli ollut jo tammikuusta asti kummallinen sen jälkeen kun siihen tuli mojova rakko kynnen alle. Paksu ja punoittava ja joskus sitä särkee. Kylmä vesi kuitenkin puudutti pian kivun.

Voi tuolta se sade nyt tulee, totesi Säihkysääri tähyillen taivaanrantaan ja pian saivatkin molemmat kaivaa sadetakit repuistaan. Ropina alkoikin oikein voimalla ja ukkosen säestyksellä. Eikä aikaakaan kun Skyn mieliala alkoi laskemaan eikä oikein huvittanut edes laittaa murua rinnan alle, vaikka Niiloksen repussa oli vaikka mitä herkkuja juomasäiliön lisäksi. Skyn repussa sen sijaan oli melkein pelkästään varavaatteita ja ensiaputarvikkeita ja sieltä kaivettiin pitkähihaista vielä takin alle ja lippiksen kaveriksi korville lämmittävää buffia ja vielä hanskatkin.

Päättäväinen ilme ryppyisellä naamallaan ja kylmästä kohmettuneet varpaat tanakasti menosuuntaan osoittaen Säihkysääri kuitenkin jatkoi tasaista talsimista Nopsajalan perässä. Niilos luki karttaa ja suunnisti. Säihkysääri yritti pitää juttua yllä ja oli tarkkana ettei liukastunut märillä pitkospuilla tai kompastunut juuriin. Kyllä minä tämän reissun menen, vaikka konttimalla, hän lupasi itselleen. Oli luvannut jo aikoja sitten, että koko 24 tuntia ollaan reissunpäällä ja mennään eteenpäin.

Illan pimetessä ja Yllästunturin huipun piirtyessä ukkospilviä vasten alkoi jo väsy painaa hartioita. Tuonne korkealleko minun pitäisi kiivetä, ajatteli Sky itsekseen ja kyllä - suunnitelma oli hakea yksi 9 pisteen rasti huipun tuntumasta ja sinne olisi nyt mentävä sitten pimeässä. Lamput kaivettiin esiin ja lähdettiin kapuamaan. Reitti oli kuitenkin sellainen, että palasi välillä palan matkaa alaspäin ja sitten taas ylös. Nyt oli oikea polkukin välillä hukassa risteyskohdissa, mutta hyvän onnen ansiosta ja tietysti oivallisella suunnistustaidollaan Niilos selvitti tämänkin rastin ja pitkän ajan päästä alkoi alamäki ja mielialaa nosti ajatus siitä, että pian päästäisiin vaihtamaan lämpimämpiä ja ennen kaikkea kuivia vaatteita ja toiset kengät. Ja syömääään, tiimin molemmat jäsenet totesivat yhdestä suusta! Säihkysääri haaveili suu kylmästä höyryten parista kupillisesta kuumaa kahvia...

Ihana oli se hetki kun viimein saavuttiin kisakeskukseen n. klo 00:30. Taukoon kului aikaa n. 40 minuuttia, koska kaikki vaihtovaatteet olivat jo valmiiksi pussissa ja kengät ojennuksessa teltassa. Lautaselliseen puuroa, voileipää, pullaa, kouralliseen sipsejä ja kolmeen kupilliseen kahvia ei myöskään tuhlattu liikaa aikaa. Kengät vaihdettiin ja pesinpä omat ihanaisen ryppyiset varpaani lämpimän veden alla vessassa ja levitin uudet vaseliinit!

Jo hyvissä ajoin ennen kisakeskukseen tuloa oli jatkoreittiä muutettu, laskutoimituksia tehty ja moneen kertaan mietitty uusiksi. Olimme joutuneet hitaan vauhdin ja pitkän surkean suo-osuuden vuoksi jättämään kaksi rastia hakematta, mutta sen sijaan oltiin otettu pistona yksi ylimääräinen 9 pisteen rasti. Olimme ihan tyytyväisiä siihen astiseen ja hash housessakin olimme liki suunnitellussa ajassa, ehkä vain noin tunnin puolitoista myöhässä. Tosin se nousu tunturiin siitä suunnasta pimeässä ei ollut niin kauhean hyvä idea!

Tällä ensimmäisellä puoliskolla ei paljoa syöty. Kaikki patukat olivat vielä repussa. Ainoastaan hotellin aamupalapöydästä pöllityt ruisvoileivät ja sämpylät ja yksi kananmuna, vähän salmiakkia, sekamehua maltolla terästettynä oli Niiloksen juomarepussa 1.5 litraa ja se riitti ihan hyvin, lisäksi vesipullona toiminut puolen litran jaffa juotiin ja sen jälkeen täytettiin pullo vedellä.

...jatkuu huomenna

Kyllä nyt kelepaa, puhisi Säihkysääri Sky ja taputti lämmintä mahaansa tyytyväisenä. Ei huolen häivää, eikä teltassa näkemäni pussissaan odottava makuupussinikaan yhtään houkutellut minua jäämään kun vaihtovaatepussini sieltä äsken hain, sanoi Niilokselle kun pimeää tietä rytmikkäästi ja päättäväisesti alaspäin tassuteltiin. Mikäs siinä oli tassutellessa kun oli kuivat jalatkin!

Sysimusta tie, hieman yli keskiyö, kaukaa häämötti muutama otsavalo ja pari joukkuetta tuli vastaan. Juuri nyt ei satanut.

Reilun kilometrin taivalluksen jälkeen mentiin kuitenkin jo metsään noutamaan seuraava rasti ja kengät tietenkin kastuivat heti pian, mutta ei niin pahasti tuntunut kylmä, koska muovipussit hoitivat hommansa. Pikkuisen rasti oli hukassa, koska meillä oli seurana toinenkin joukkue samalla rastilla ja pojat ottivat vähän toisen lähestymissuunnan kuin me, josta Niilos totesikin, että olisi vaan pitänyt pitää oma pää ja etsiä alkuperäisestä paikasta, koska juuri siellähän se oli. No, neljä otsalamppua haravoinnissa apuna niin ei siinä montaa minuuttia ehtinyt hukkaan kulua. Ajan taju yöllä ei ole ehkä parhaimmillaan.

Palattiin takaisin maantielle ja jatkettiin kohti seuraavaa rastia. Pojat jäivät riisumaan liikoja vaatteitaan ja mekin otettiin sadetakit pois. Metsässä oli tullut lämmin.

Kirijeen sulle kirijootin ja kuorehen mä laitan - oikeen valokuuuuuuvaanikin....näät mut siinä vasemmalla soooontakuorman päällä ja ohojaksissa Keltooooon Miiiiikin...hoilotti Säihkysääri täyteen ääneen aavemaisella tiellä, jonka ainoat valopilkut olivat siellä täällä tien pientareen puihin laitetut kohdevalot, jotka valaisivat puut upeasti. Sky lauloi kaikki ulkoa osaamansa laulut, vähän sanat olivat hukassa sieltä täältä, joten ei niitä montaa ollut. Tunnelma oli korkealla!

Seuraava rasti näytti helpolta. Aina ennen rastin ottoa tai rastille poikkeamista kysyin Niilokselta, kuinka pitkä matka sinne tästä oli. Onneksi en ollut nähnyt karttaa lähemmin ja oli pimeää sillä paluumatkalla selvisi, että toinen puoli leveää puroa, jonka vartta rastia lähestyttiin olikin jonkinverran helpompikulkuista kuin tämä mitä me käytimme. Jyrkkä rinne, teräväreunaista kivikkoa, korkeuseroakin ihan kiitettävästi tai sitten korkeaa ja risukkoista varvikkoa välillä, jolloin sai pitää vaivaiskoivuista todella kovasti kiinni ettei livennyt alhaalla odottavaan veteen. Ähisin ja puhisin ja pinnistin ja niin päästiin viimein rastille. 400 metriä ei kartalla näytä pitkältä matkalta, mutta uskokaa tai älkää on aivan tarpeeksi pilkkopimeässä, kylmässä ja vaikeassa maastossa. Turvaköysi olisi saanut olla. Lisäksi minulla oli tavalliset lenkkarit jalassa eikä enää Salomonin maastokengät, joten jalkaterä oli välillä melkoisen lujilla. Pojat, jotka tässä vaiheessa olivat ohittaneet meidät olivat valinneet paluureitiksi toisen puolen puroa ja huhuilivat sieltä meille, että tämä puoli on helpompaa ja onneksi uskottiin ja palattiin sitä puolta takaisin tielle.

Nyt, nyyyyt mua heikottaa...kuiskasi Säihkysääri ja nojasi käsillään polviin. Teki mieli laittaa pää alaspäin ja laskeutua istumaan tielle. Jalat vapisivat ponnistelusta ja tajusimme, että nyt kun pari tuntia oli kulunut syömisestä ja juomisesta, kaikki veri on laskeutunut mahaan polttamaan siellä olevaa ravintoa. Niilos kaivoi energiapatukan esiin ja siitä pienen pieniä murusia väkisten napostellen Säihkysääri pystyi hetken kuluttua hiljakseen jatkaa matkaa eteenpäin. Tässäkään vaiheessa ei tullut mieleen palata takaisin lähtöpaikalle, vaan mieli paloi päättäväisesti eteenpäin.

Nyt täytyy sanoa, että kun tätä kirjoittaessani tutkiskelen Niiloksen piirtämästä kartasta seuraavalle rastille menoa niin en muista ehkä parista tunnista nyt mitään. Meinasin jo kirjoittaa, että seuraavaksi lähdettiin oikomaan rastille numero 77, mutta siinä välissä oli vielä yksi rasti joka otettiin. Tästä eteenpäin nimittäin koin hetkittäin melko huonoa oloa, vaikka yritin syödä karkkia ja kaikenlaista mitä repusta löytyi. Glukoosipastillit olivat tärkeitä ja niitä nautin tästä eteenpäin säännöllisin väliajoin. Ehkä muisti palailee pätkittäin...

Matka taittui kuitenkin. Kolme seuraavaakin rastia löydettiin (ilmeisesti) helposti ja edettiin hyvää ja kuivaa alustaa yli 10 kilometriä. Seuraava kohde minkä muistan hyvin oli järven rannalla oleva vessa, joka tuli tosi hyvään tarpeeseen kun maha löi kuralle pariinkin otteeseen. Siellä vaihdettiin myös sukat viimeisen kerran.


Säihkysääri hengitti välillä melko äänekkäästi ja se sai Nopsajalan tämän tästä katsahtamaan kysyvästi kumppaniaan. Ei mitään hätää, vakuutti Säihkysääri, kyllä tämä tästä, ei tarvitse säikähtää tätä mun hengitystäni ja ääntelyäni, teen aina näin kun ponnistelen yli omien rajojeni. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu!

...jatkuu hetken kuluttua!

Joukkueemme saapui joen rantaan. Nyt oli jo aurinkokin noussut korkealle ja vienyt mennessään enimmät yön ikävistä tunteista. Kartassa oli selvät merkinnät, että polku tai tie jatkui joen yli eli silloinhan siinä pitäisi olla silta! Mutta, mutta - siinä seisoi Nopsajalka suu vinossa tähyillen vasemmalle katsahtaen ja kurkotellen oikealle. Joku oli varastanut sillan! Mitä hittoa...

Myöhemmin selvisi, että vähän matkaa alavirtaan päin olisi ollut kaksikin siltaa!

Meidän oli tarkoitus tehdä yksi pisto joen toiselle puolelle hakien yhden 8 pisteen rastin, joka oli myös juomarasti ja sitten palata jo takaisinpäin kohti maalia joen toista puolta asfalttitietä pitkin. Ei siinä sormi varsinaisesti suuhun mennyt, täytyi vaan jatkaa joen sitä puolta polkuja pitkin, joita onneksi oli. Ja niitä olikin aika monta. Vajaa puolisen tuntia kuljettiin aivan joen rantaa myöten tähyillen mahdollista ylityspaikkaa, josta ehkä olisi voinut kahlata. Joessa oli aika kova virtaus ja kiviäkin siinä oli, että kyllä se olisi ollut minulle aika kova paikka siitä yli mennä. Kuten varmasti muistatte, vesi ei ole mikään paras elementtini eikä ollenkaan ystäväni. Polku alkoi olla kuitenkin aika risukkoista ja Niilos sanoi, että ylempänä menis se latupohjareitti, mutta kun katsahdin ylöspäin niin totesin että tuosta minä en ainakaan ylös kiipeä niin matkaa jatkettiin.

Olin jo vähän kiukkuinen, mikä loppujen lopuksi todettiin jopa hyödylliseksi. Seuraavaksi nimittäin sain sen yhden ja ainoan kiukunpuuskani koko reissussa. Muutaman sadan metrin kuluttua nimittäin Niilos mainitsi, että ylempää olisi helpompi mennä mutta kun en minä kerran halua tästä nousta niin ei... Katsoin polulta ylös ja näin, että ihan hyvää maastoahan siinä oli ja niin lähdettiin pois joen luota ja siirryttiin poikittain paremmalle alustalle.

Mikset heti sanonut tai tuonut minua tähän tielle? Sinun pitää kertoa minulle mitä siellä kartassa näkyy kun en kerran itse katso karttaa. Mun koko energia menee siihen, että pystyn laittamaan töppöstä toisen eteen ja katsomaan kengän kärkiini pysyäkseni polulla. Enhän minä voi tietää missä menee mitäkin kun et kerro mitään...jäkäti jäkä... Nopsajalka yritti sanoa väliin jotakin, että en ollut aikaisemmin halukas nousemaan risukkoista mäkeä ylös, vaikka hän ehdotti sitä! Sky ei tietenkään kuunnellut, mussutti vaan jotakin puhumisesta ja puhumattomuudesta kiukusta puhisten. Yritin kyllä parhaani mukaan hillitä itseni! Silloin kun väsyneenä ja osittain pettyneenä katsahdin ylöspäin polulta ja näin ne risut ja mäkikin näytti mielestäni melkein vuorelta mitä se ei tietenkään ollut niin kieltäydyin siirtymästä ja ajattelin että talsitaan nyt tätä vaikeakulkuista ihan vaan piruuttaan...

Eihän siinä tarvinnut kävellä metsäpohjaa kuin korkeintaan sata metriä niin jo oltiin leveällä hiihtobaanalla, joka pian muuttuikin ihan tieksi.

Silloin tapahtui suoranainen ihme!!! Ehdotin, että katsotaan taas sitä loppumatkan suunnitelmaa ja pyysin Niilosta laskemaan taas kerran mitä on matkaa vielä jäljellä, että jos kierrettäisin se varavarasuunnitelmaksi ristitty reitti c vielä lopuksi ja nyt juosten! Pohdimme ja laskimme...ja niin päätettiin pistää juoksuksi. Vaikka oloni oli ollut muutaman tunnin erittäin huono kun nyt sitä tarkemmin muistelen niin oli ihmeellistä, että sain päähäni aloittaa 19 tunnin kohdalla juoksun kohti maalia. Olihan matkaa vielä jäljellä melkoisesti mm. yksi tunturin ylitys ja viisi rastia. Lähdimme reippaasti kohti kunnianhimoista suunnitelmaamme. Yhtään kunnon uupumiskohtausta ei saisi tulla!

Vauhti oli parinkin kilometrin ajan sellaista 7 min/km eli aika haipakkaa. Asfaltti oli toki alla, mutta kaikki muut joukkueet, jotka tapasimme tällä lopputunneilla taittoivat matkaa enemmän tai vähemmän uupuneina, mutta me juoksimme! Oli uskomattoman upea tunne ja fiilis juosta jonkun ranskankielisen joukkueen ohi Äkäslompolon kylän raitilla. Menoni on sen verran kovaa, että reppuni takaosassa kiinni ollut sadetakkini lensi komeassa kaaressa tiella ja kartta pariinkin otteeseen. Minulla oli kuitenkin sen verran kiirus, etten ehtinyt jäädä niitä poimimaan vaan Niilos sai poimia ne talteen. Niilos kuuli kuinka englanniksi ja ranskaksi sain kovaa kannustusta ja ihmetystä jotakin, että se on vielä kaikenlisäks leidi, joka noin kovaa tässä vaiheessa vetää! Olimme juuri noutaneet yhden varsinaisen metsärastin mäen päältä ja jopa metsässä vielä jalka nousi...

Vielä kerran Niilos laski vauhdissa jäljellä olevaa matkaa ja päätimme, että rastilla numero 22 päätetään lopullisesti kierretäänkö koko loppuympyrä ja riittääkö aika ottamaan rastin numero 31 pistolla, joka näyttäis olevan pitkospuiden päässä. Jos pitkospuut ovat hyvin märät ja liukkaat niin uskaltaako niitä juosta täysillä?

Vähän jouduimme kävelemään ylämäessä ja polun ollessa erittäin juurinen ja silloin alkoi epäilys nousta mieleeni, pystynkö juoksemaan näillä poluilla väsynein jaloin ja pysymään vielä pystyssä? Otetaanko riski? Lisäksi luulimme että voimme oikaista kielletyn alueen läpi tarpeen vaatiessa, että sitä saa käyttää kun siinä kerran menee joku polku, mutta siinä kohtaa olikin oikein vahti eikä siitä saanut mennä, joten juostava oli polkua risteyskohtaan asti.

Pysähdyttiin. Mitä tehdään, kysyi Säihkysääri, paljonko on aikaa. Nopsajalka laski loppumatkaa kuumeisesti, hiki oli kihonnut parin tunnin juoksemisesta jo otsalle ja paita oli märkä. Mehua oli jäljellä desin verran ja glukoosipastilleja jossakin takin taskussa, mutta takki oli repussa lujasti kiinni eikä ollut aikaa sitä pois ottaa... Kaksi tuntia 16 minuuttia, huikkasi Niilos, ja rastin numero 31 noutamiseen menee varmasti 15 minuuttia jos niitä pitkospuita ei voi juosta. No, ei mennä sitten vaan jatketaan nousua tunturiin ja kahdelle viimeiselle rastille, päätti Säihkysääri molempien puolesta ja päätös oli lopulta yksimielinen. Hölkkäsimme viitisenkymmentä metriä nousua ylöspäin kun vastaan tuli pariskunta. Niilos katsahti taakseen ja näki, että he menivät kävellen rastille 31 suuntaan ja sanoi tämän Säihkysäärelle. Säihkysääri pysähtyi, no jos hekin menevät sinne vielä niin kyllä mekin, katsoi Nopsajalan sinisiin silmiin ja näki, että tämäkin päätös olisi yksimielinen ja niin käännyttiin takaisin ja lähdettiin kauhealla vauhdilla alaspäin kohti pitkospuita ja 3 pisteen rastia. Kilometrin matkaan meni varmaan alle 8 minuuttia ja niin tultiin takaisin risteyskohtaan ja alettiin nousta ylös tunturiin. Aika, huusi Säihkysääri vähän väliä...

Mutta aikaa oli vielä runsaasti, joten jyrkässä ja kivikkoisessa mäessä pistettiin suosiolla kävelyksi ja silläkin tavalla oli täysi työ pysyä edellä menevän sauvojen kanssa matkassa olleen pariskunnan perässä, joiden kanssa tuli juteltua niitä näitä siinä reilun puolen tunnin aikana mitä yhdessä mentiin. Sauvoista olisikin ollut tuolla paljon hyötyä ja niitä monilla olikin!

Vielä kaksi rastia. Toiseksi viimeinen rasti oli teräviä kiviä olevan kukkulan päällä ja tässä vaiheessa olimme jo jääneet sauvakävelijöistä sata metriä ja muitakin joukkueita oli paljon liikkeellä. Ei tuo kivikko niin paha ollut, mutta tarkkana sai olla. Pahinta oli sitä seuraavat rappuset, joita myöten reitti kulki kohti viimeistä rastia ja kisakeskusta. Aivan viimeisillä kymmenillä metreillä mäissä kipeytynyt polveni teki lopullisen tenän ja minun täytyi nostaa se rapulta toiselle kädellä reiden takaa auttaen. Mahdoin olla hassunkurinen näky! Vastaantullut paikallinen marjastajapariskunta säälitteli menoani kovasti ja tsemppasi loppumatkaani. Irvistykseni ja huohotukseni taisi olla järjettömän näköistä.

Tulimme tasaiselle maalle ja sillä samalla sekunnilla lakkasi kipu polvestani ja lähdettiin juoksuun. Seuraavaksi oli enää alamäkijuoksua viimeiselle rastille ja siitä runsas kilometri maaliin. 86 pitkää kilometriä olisi pian ohitse...

Nyt juostaan kunnolla ja kovaa, sopersi Säihkysääri kumppanilleen, olen päättänyt, että juosten ja kunnolla juosten tulen maaliin ja niin myös teen, vaikka kuolema siitä seuraisi! Sky ei antanut edes suunvuoroa Nopsajalalle, mutta kun ei vastalauseitakaan kuulunut niin myös tehtiin. Pari pientä oikaisua ja suoraan teltta- alueen läpi, kuin antiloopit tai vuorikauriit kumppanukset juoksivat kohti parin sadan metrin päässä häämöttävää maalirastia. Telttojensa edessä jo urakkansa päättäneet joukkueet katsoivat ihmetellen menoa ja tunsin suurta ylpeyttä itsestäni, koska useimmat joukkueet maaliin tullessaan suorastaan laahustivat, mutta me pojat vaan ravattiin. Eihän se nyt toki kovin lentävän näköistä ollut eikä sillä maailmankirjoihin päässyt, mutta

tämä maaliintulo juoksemalla ja viimeisen n. neljän tunnin juoksemalla taittaminen oli aivan ylivoimaisesti parasta mitä reissussamme oli ja siitä tunteesta ja tahdonvoimasta annamme kummatkin itsellemme arvosanaksi kisasta täydet kympit...tai no, kun aikaa jäi vielä 45 minuuttia niin olisihan siinä voinut vielä joku rasti noutaa!

Maalissa tuli minuutin kuluttua ihan pieni itku, niin hieno tunne se oli. Voittaa mennen tullen esim. kokemukseni 24 tunnin Esport Arenan kisastani. Kokemus ja tunne menee samaan kategoriaan 12 tunnin hiihtokokemukseni kanssa. Ei näitä voi sanoin kuvailla - ne täytyy itse kokea!

Erityisen hienon lisämausteen toi tämä loppuhuipennus ja kilpajuoksu aikaa vastaan. Jäljellä olevan matkan laskeminen ja vauhdin arvioiminen mäkisessä maastossa tai liukkailla poluilla on hirvittävän vaikeaa varsinkin kun valvomista on tullut jo se reilu 24 tuntia eikä ajatuksenjuoksu ole parhaimmillaan. Minunhan ei tarvinnut muuta kuin perässä pysyä. Kaiken tämän vaikean osan koko kisasta ja kisan ajan hoiti rakas kumppanini Niilos. En sanoin voi siitä kiittää häntä, että antoi minulle taas kerran mahdollisuuden kokea jotain elämää suurempaa.

Nöyrin kiitokseni.