MITÄ JÄRKEÄ ON

HYPÄTÄ

TOIMIVASTA LENTOKONEESTA ???
Jokainen järkevä ihminen tajunnee vastauksen otsikossa esitettyyn kysymykseen ... ei mitään! Kuitenkin tuollaistakin hulluutta harrastetaan, ja eräästä lehtiartikkelista jäi kerran minullekin mieleen ajatus, että tuohan voisi olla mukavaa touhua ... vaikkei siinä mitään järkeä olekaan!

Ajatus iti likemmäs vuoden verran. En tiennyt touhusta juuri mitään, ainoastaan sen että lentokoneella siinä mennään yläilmoihin, ja jonkinmoisen kangasriekaleen kanssa sieltä tullaan alas. Asuinkuntaani lähin paikka, jossa moista touhua harrastetaan on Räyskälä, se on ... kai ... joku pieni kyläpahanen jossakin Lopen kunnan perämetsillä ... ei tarkempaa tietoa. Sen vaan tiedän että 'Räyskälä' nimisessä paikassa kaikenlaista lentotoimintaa harjoitetaan.

Mitä taas tulee omiin ilmailullisiin lähtökohtiini, korkein paikka jossa olen ikinä käynyt, lienee Näsinneula Särkänniemessä, ja mikäli ala-asteen liikuntatunneilla harrastettua korkeushyppyä ei ilmailuksi lasketa, niin siinä sitten olivatkin kaikki ilmailukokemukseni. Hemmetti vieköön! Onpahan hyvät lähtökohdat lähteä hyppäämään lentokoneesta ... mutta silti moinen hullu ajatus kaivertaa edelleen mielessä.

Sitten koitti Elomessujen aika, vuosi oli 1997. Elomessuthan ovat vuosittain Hämeenlinnan Hämeensaaressa järjestettävä messutapahtuma, jossa on mukana satoja näytteille asettajia vapaa-ajan ja kaikkien mahdollisen muidenkin alojen saralta. Sinänsäkin mukava messutapahtuma, ettei tuonne ole minkäänlaista pääsymaksua. Tuolla sitten bongasin Hämeen Laskuvarjourheilijat Ry:n messuosaston, jossa kävin utelemassa hieman lisätietoja moisesta 'hullun hommasta'.

Lykkäsivät siellä kouraani 'probakandalehtisen', jossa kovin innokkaasti mainostivat että kerhon järjestämään laskuvarjohyppykurssiin kuuluu teoriakoulutus, käytännön harjoitukset, kurssimateriaali, kerhon ja Suomen Ilmailuliiton jäsenyys sekä Ilmailu-lehti vuodelle 1997, kerhon kaluston käyttöoikeus, sekä kaksi ensimmäistä hyppyä ja myös vakuutukset näille ekoille hypyille. Hintaakaan moisella 'lystillä' ole kuin 1650 markkaa. Hmm! Jotenkin noi vakuutukset pistivät silmään tuosta luettelosta.

Syksy kului, ja talvi ja kevätkin tuli. Järki sanoi edelleen, että toimivasta lentokoneesta hyppäämisessä ei ole mitään järkeä, mutta jostakin selittämättömästä syystä laskuvarjohyppykurssi kiinnosti edelleen. Päätinpä sitten soitella kerhon silloiselle puheenjohtajalle, ja tiedustella noita kurssi hommia hieman tarkemmin. Pari päivää sulattelin saamiani tietoja, soitin uudelleen, ja ilmoittauduin kurssille. Se siitä ... ja lopuistakin järjen hivenistä!

4,7,1998 Lauantai
Ensimmäinen kurssipäivä on alkamassa. Kerholla kuulemma pitäisi olla kymmeneltä, joten puoli yhdeksän aikaanhan sitä oli jo lähdettävä liikenteeseen, koska Iittalasta Räyskälään on sentään jonniin verran matkaa, ja sitten sieltä paikanpäältä pitäisi vielä löytää itse kerho. Ensimmäinen hyppy olisi kuulemma tiedossa vasta ensi viikonloppuna, mutta jostain kumman syystä ensimmäiset perhoset ... tai mitä lie örkkejä olivatkin, alkoivat ilmestymään vatsan pohjalle jo tässä vaiheessa.

Löytyihän se kerho lopultakin, ja joskus kymmenen jälkeen alkoi kurssiporukkamme olemaan kasassa, eli pääsimme itse asiaan. Aluksi lähdimme pienelle tutustumiskierrokselle kerhon tiloihin ja Räyskälän ilmailukeskukseen. Kerholla tutustuimme oleskelutilan ja 'pubin' lisäksi pakkaamon puoleen, ja myös krikkerinkopin kävimme ovelta vilkaisemassa. Krikkerihän on sellainen henkilö jolla on oikeudet laskuvarjojen korjauksiin, ja krikkerinkoppi on kuulemma näin ollen kerhon pyhin paikka, jonne ei juuri ole ulkopuolisilla asiaa.

Ulkona teimmekin sitten laajemman kierroksen. Lentokentällä kävimme katsomassa pläkän ... se on kuulemma sitten se piste johon sitten ensi sunnuntaina yritämme tähdätä. Kentällä kierrellessämme opimme myös sen että lentokoneita on syytä varoa - varsinkin kiitoratoja ylitettäessä. Tämäpä yllättävää! Eipä liene epäilystäkään siitä, kummalle on hopeaa tarjolla, jos laskeutumassa oleva purjekone ja kiitoradalle väärään aikaan sattunut henkilö osuvat toisiinsa. Molemmat taatusti vaurioituvat, mutta kumpikohan pahemmin?

Kierroksella kävimme myös katsomassa sitä, pitäisikö sanoa tärkeintä, joka meidät tulee kiskomaan tuonne 1000 metrin korkeuteen ensi sunnuntaina. Cessna FR-172:sta, joka kerhon piirissä tunnetaan myös lempinimellä 'Roksu', elikkä siis kerhon ikioma hyppykone.

Kenttään tutustuttuamme lähdimme kävelemään kentän laidalta alkavan leirintäalueen läpi, kohti saunatiloja ja kerhon majoituskämppää, jota myös 'kutoseksi' kutsutaan. Niin leirintäalue kuin saunatilatkin, ovat Räyskälä säätiön ylläpitämiä, ja tämä sama säätiöhän vastaa myös koko Räyskälän lentokentän ylläpidosta. Saunatilat olivat hienot ja järven rannalla, kuinkas muuten. Tuo 'kutonen' sen sijaan, jota myös 'yhdeksän hengen yksiöksi' kutsutaan oli sen sijaan lähinnä hilpeyttä herättävä huone. Suunnilleen 3 * 3 metrinen koppi, jonka kolmella seinällä oli kolmekerroksiset laverit. Neljännen seinän, siis sen mitä siitä jäi lavereiden päädyiltä jäljelle, vei huoneen ovi. Vapaata lattiatilaa taisi olla semmoiset yksi neliömetriä.

Loppupäivä kuluikin sitten ruokataukoa ja kahvitaukoja lukuunottamatta oppituntien merkeissä. Opetus luonnollisesti aloitettiin aivan alusta, aloittelijoita kun olimme. Oppituntia pitänyt kouluttajamme siis iski luokkahuoneen pöydälle varsin epämääräisen näköisen repun, ja tuumasi sitten että tämä tässä on laskuvarjo. Ensimmäisinä aiheina olivat laskuvarjon toiminta noin yleensä, ja sen osat. Osien nimet ja varsinkin niiden tarkoitukset ja toiminta käytiin varsin tarkasti lävitse. Näiden jälkeen alettiin käymään lävitse itse hyppytapahtumaa, eli koneesta poistuminen, ja kaikki mahdollinen siitä maanpinnalle saakka. Tuohon 1000 metrin matkaan sisältyy itse asiassa aika paljon asioita.

Aika yleinen harhaluulo kurssiporukkamme keskuudessa tuntui olevan se, kuinka tuo koneesta poistuminen oikein käytännössä tapahtuu ... aloittelijoilla. Kokeneemmat konkarithan loikkivat pihalle suoraan koneen oviaukosta - aivan kuten olemme televisiostakin nähneet. Oppilailla homma ei sitten käykään aivan näin 'helposti', vaan he - tai pitänee kai sanoa me, kiipeämme oviaukosta ulos roikkumaan strevaan, jossa käsivoimin roikkuen sitten leveä hymy hyppymestarille, ja sitten päästetään irti... Kaikille lentokonetekniikkaa tuntemattomille muuten kerrottakoon että se streva on siiven alla kulkeva tukiputki, joka lähtee koneen rungosta ja liittyy siipeen suunnilleen sen puolessa välissä.

Kurssiporukkamme ilmeet lienivät aika hämmentyneen oloisia, kun tätä asiaa oppitunnilla selvitettiin ... omasta ilmeestäni sitten puhumattakaan. Hemmetti soikoon, mihin kaikkeen sitä tuleekin lähdettyä!!!

Laskuvarjon osien ja hyppytapahtuman opiskelussa kello sitten vierähtikin viiteen, aja kurssi alkoi olemaan tältä päivältä ohitse … ainakin melkein. Päivän lopuksi opetettiin vielä X-asento, ja se kuulemma tulisi olemaan myös 'kotiläksymme'. Ja ennen kuin kenellekään kerkeää tuosta asennosta mitään kaksimielisyyksiä tulemaan mieleen, niin kerrottakoon että X-asento on se vapaan pudotuksen perusasento, eli kädet ja jalat levälleen ja voimakas taivutus eteenpäin. Tätä siis olisi tämä ilta ja koko ensi viikko ahkerasti harjoiteltava.

Ensimmäinen kurssipäivä olisi sitten ohitse, ja siinä Iittalaa kohti ajellessa sitten tuli pohdiskeltua päivän antia. Väkisinkin nousi yksi ainoa kysymys vähän väliä mieleen: Mihin helvettiin sitä onkaan tullut lähdettyä mukaan!

5.7.1998 Sunnuntai
Toinen kurssipäivä olisi sitten alkamassa ja taas auton nokka osoitti kohti Räyskälää. Tänäkin aamuna olin ensimmäisten joukossa paikalla kurssimme osalta ... tai olihan siellä kerholla jo pari kurssiimme kuuluvaa kaveria, jotka olivat eilen jääneet viettämään iltaa kerholle, ja jääneet sitten samantien yöksi.

Tämäkin päivä oli sitten pelkästään teoriatunteja, kuten eilinenkin. Käytännön harjoituksiin pääsemme vasta ensi lauantaina, ja ensi sunnuntaina olisikin sitten jäljellä enää pelkät loppukokeet, jotka suoritettuamme pääsemmekin sitten tositoimiin ... ensimmäiselle hypyllemme ... jos sitten kelit sallivat hyppäämisen tuolloin. Tämä harrastus kun on aika paljolti noista säistä kiinni, tuulirajat ovat ehdottoman tarkat, eikä myöskään vesisateella hypätä, ja liian matalalla olevat pilvetkin pitävät ainakin oppilaat maan pinnalla.

Tämän päivän aiheina olivat laskeutumiskuviot ja erilaiset vaaratilanteet, kuten veteen, sähkölinjoihin tai katolle tulo. Myös toiminta koneessa käytiin lävitse, eli mitä tehdään jos jonkun varjo aukeaa koneessa sisällä, tai kuinka toimitaan pakkolasku tilanteessa.

Laskeutumiskuviossahan kai se tärkein asia on se että laskuvarjolla laskeudutaan aina vastatuuleen. Tällä tavoin maanopeus, eli hyppääjän nopeus maanpintaa nähden jää huomattavasti pienemmäksi kuin jos laskeuduttaisiin myötätuuleen. Myötätuuli alastulosta kuulemma saattaa seurata venähdyksiä, nyrjähdyksiä, luunmurtumia, ynnä muuta vähemmän mukavaa.

Itse laskeutumiskuvio on sitten vielä hiukan monimutkaisempi asia. Sehän aloitetaan 300 metrin korkeudessa, jolloin lähdetään myötätuuliosuudelle, eli siis liidetään varjolla myötätuuleen. Tätä kestää 200 metrin korkeuteen saakka, josta käännytään perusosalle, eli siis tämä osuus mennään sivutuuleen. 100 metristä sitten aloitetaan vastatuuliosuus, jota myös finaaliksi kutsutaan. Tämä tullaan aina vastatuuleen. Finaalin lopuksi, kun ollaan vain parin metrin korkeudella maanpinnasta, vedetään loppuveto, eli täysjarrutus, eli ohjauskapulat alas. Tällä tavoin varjon nopeutta saadaan pienennettyä juuri ennen maahan tuloa, ja maahantulon pitäisi näin ollen olla 'höyhenen kevyt' ... siis pitäisi olla! Tuon loppuvedon oikea ajoittaminen kun kuulemma ei ole ihan niin helppoa. Eihän se periaatteessa tämän monimutkaisempaa ole ... ensi sunnuntai sitten näyttää, miten on sen käytännön laita...

Seuraavaksi kävimme läpi niitä erilaisia vaaratilanteita, joita hypyn aikana ja maahan tultaessa saattaa esiintyä ... ja niitähän riittää. Vaaratilanne saattaa syntyä jo lentokoneessa, jos käy niin että jonkun hyppääjän reppu aukeaa koneessa, oven ollessa auki, ja ilmavirta nappaa varjon mukaansa. Jokainen varmaan jo arvaakin kuin tuossa käy, varjo tempaisee kantopunosten perässä olevan hyppääjän varsin vauhdikkaasti pihalle koneesta ... jopa niin vauhdikkaasti että poistuminen ei tapahdu koneen oviaukosta, vaan koneen kylkeen repeää semmoinen hyppääjän kokoinen ja muotoinen uusi oviaukko. Kouluttajamme vielä osasi selostaa tuon tilanteen niin todentuntuisesti, samalla kun piirteli liitutaululle kuvaa Cessnasta, jonka kyljessä oli sellainen hyppääjän muotoinen kolonen. Eihän kuulemma Suomessa näin ole käynyt, mutta ruotsalaiset kuulemma ovat onnistuneet tässäkin ... tuo olikin todella lohduttava tieto.

Lentokoneesta johtuvat ongelmat ovat sitten myös yksi mahdollinen vaaratilanne, joten kävimme lävitse toimintaohjeet hätälaskua ja hätähyppyjä varten. Tässä suhteessa tosin ei meillä pitäisi tulla ongelmia. Kerhon kone on kuulemma erittäin turvallinen hätälaskutilanteissa, koska siinä on moottori nokalla ... pikkuisen rytinää kuuluu kun siivet katkovat ohuempia puita (tai paksummat puut siipiä), ei mitään vaaraa ... näin asian selvitti samainen kouluttajamme, joka myös kertoi ruotsalaisten tavasta tehdä koneeseen uusia oviaukkoja. Koneemme on siis turvallinen, vaikka siinä kuulemma joskus on jotain pieniä moottorivikoja ollut, ja joskus on kuulemma löpökin loppunut kesken matkaa ... kiitoksia tiedosta!

Itse hypyn aikana voi myös tapahtua vaikka mitä. Jos varjo ei aukea, tai se ei muuten vaan suostu yhteistyöhön, suoritetaan varavarjo toimenpiteet. Siis vapautetaan ensin päävarjon kupu, ja sen jälkeen avataan varavarjo ... ja sitten seuraakin aika yleinen kysymys: Entäs jos sekään ei aukea?

Varavarjot ovat kuitenkin erittäin varmatoimisia. Niiden 'aputatit' eli nämä apuvarjot, jotka kiskovat itse varavarjon esille repusta, ovat jousiviritteiset, eli repun auettua jousi sinkoaa apuvarjon ulos. Mitä taas varjojen pakkaamiseen tulee, niin päävarjon pakkaamisen suorittaa aina se joka varjolla on hypännyt, kun taas varavarjojen pakkaamiseen tarvitsee olla erityinen koulutus.

Entäpä sitten jos varavarjokaan ei tästä kaikesta huolimatta aukea? Silloin hyppääjällä on muutamia sekunteja aikaa miettiä, miksi helvetissä ei sittenkään valinnut harrastuksekseen vaikkapa postimerkkien keräilyä. Näiden muutamien sekuntien kuluttua umpeen, hyppääjä suorittaa sitten tempun, jota alan slangissa kutsutaan tonttiin tuloksi. Tässä tempussahan hyppääjän hyppyura katkeaa lopullisesti, ja samalla keskeytyy myös kerhon hyppytoiminta päiväksi tai pariksi, kunnes tonttiin tulon syyt on saatu selvitetyksi ... hyppääjähän ei itse ole hypyn vaiheista enää kertomassa.

Edellä selvitetyssä lieneekin tarpeeksi perustetta sille, että varavarjotoimenpiteiden osaaminen on tärkein asia mikä hyppääjän edellytetään osaavan. Varavarjo toimenpiteethän suoritetaan seuraavalla tavalla:

Vaikka varjo onkin jo saatu auki ja todettu lento- ja ohjauskykyiseksi, eivät mahdolliset vaaratilanteet toki vielä tähän pääty. Toisia hyppääjiä, sekä muuta mahdollista ilmailuliikennettä on toki varottava. Toiseen hyppääjään törmäyksessä voi pahimmillaan käydä siten että varjojen kuvut ja kantopunokset sotkeutuvat toisiinsa, josta voi seurata se että kummankaan varjo ei enää kanna. Tällaisia tapauksia varten hyppääjän lakisääteiseen varustukseen kuuluu koukkupuukko, jolla sotkeentuneet varjon kantopunokset saa tarvittaessa katkaistua. Tämän jälkeen onkin sitten luotettava varavarjon pakkaajan työn tarkkuuteen. Jos taas toisen hyppääjän sijasta törmääkin lentokoneeseen ... käypi huonommin. Tämän (kauhu)tarinan opetus on se että pelkkien maisemien katselun lisäksi on myös ilmatilaa tarkkailtava hypyn aikana.

Omat vaaratekijänsä on sitten myös maahan tulossa. Kaikkein legendaarisin tapaushan on tietenkin se että hyppääjä sattuu osumaan aukion keskellä kasvavaan ainokaiseen puuhun, ja jää sinne sitten vielä kiinni palokunnan irroteltavaksi. Puut, ja metsä yleensäkin ovat kuitenkin vain yksi mahdollinen kohde, johon hyppääjä saattaa maahan tullessaan törmätä. Sähkö- ja puhelinlinjoihin, rakennuksiin ja ajoneuvoihin voi törmätä, sekä tietenkin pläkän reunalla olevan tuulipussin tankoon ... tämä viimeksi mainittu tosin ei aiheuta vaaraa oppilashyppääjille, koska oppilaathan eivät koskaan osu pläkälle.

Räyskälässä yksi vaaratekijä ovat vielä vesistöt. Kenttähän sijaitsee useamman pienen metsäjärven välissä. Kentän toisen kiitoradankin voisi sanoa päättyvän järveen. Tästä syystä myös toimenpiteet veteen tultaessa käytiin tarkasti lävitse, ja ikään kuin tämäkään ei vielä riittäisi, kuuluvat hyppyvarustukseen kaiken muun kaman lisäksi vielä pelastusliivit. Läheiset vesistöt aiheuttavat senkin, että kerhon edustalla on aina parkissa auto ja venetraileri, sekä tietenkin vene trailerissa, jotta pelastustoimiin päästään tarvittaessa nopeasti.

Toinen kurssipäiväkin on jo vierähtänyt viiteen, mutta ennen kotiin lähtöä harjoittelimme vielä useaan kertaan lävitse varavarjotoimenpiteet kuivaharjoitteluna. Nämä varavarjotoimenpiteet, sekä eilen opetettu X-asento tulevat sitten olemaan kotiläksymme seuraavan viikon ajaksi. Ja toki on lueskeltava myös eilen saatua opaskirjaa, jossa on selvitetty suurinpiirtein kaikki mahdollinen laskuvarjohyppäämisen alkeista. Oppaan loppuosassa olivat vielä laskuvarjourheilua koskevat ilmailumääräykset.

Huoh! Olipahan päivä! Tietoa tuli varmaan saman verran kuin jossakin tavallisen koulun penkillä istuessa koko viikkona. Myös tapa jolla asiat opetettiin ja havainnollistavat esimerkit siitä kuinka EI pidä tehdä, jäivät taatusti mieleen. Jostakin kumman syystä myös opiskelu motivaatio on muutamaa kertaluokkaa tehokkaampaa kuin joskus kouluaikoina. Lieneekö syynä se suurehko läjä Suomen tasavallan markkoja, jonka tämä kurssi maksaa, vaiko se, että ensi sunnuntaina oma pahainen henkiriepu on näiden oppien varassa ... mene ja tiedä.

11.7.1998 Lauantai
Kolmas kurssipäivä, ja vuorossa teorian sijasta käytännön koulutusta. Homma suoritetaan rastikoulutuksena, ensiksi varavarjo koulutus, sitten hyppyvarusteiden päälle pukeminen, ja toiminta koneessa, eli miten Cessna FR-172:een saadaan pilotin ja hyppymesun lisäksi ahdettua vielä kolme hyppääjää.

Siispä jakauduimme pienemmiksi ryhmiksi, ja lähdimme rasti rastilta suorittamaan päivän ohjelmaa. Ensiksi oli vuorossa varavarjo harjoitukset, joiden yhteydessä harjoiteltiin tunnistamaan myös erilaisia varjon vajaatoimintoja, ja näiden perusteella tekemään päätöksiä siitä, suoritetaanko varavarjotoimet vai ei. Harjoituspaikkana luokkahuone ja harjoitusvälineistönä luokan kattoon kiinnitetyt harjoitusvaljaat, joissa roikkuen harjoitukset sitten suoritettiin. Onhan se hyvä päästä testaamaan varavarjotoimenpiteet myös aidoilla välineillä, pelkän kuivaharjoittelun lisäksi ... jota muuten tuli tuossa viikon mittaan muutamaan otteeseen harjoiteltua.

Seuraava rasti on pakkaushallin puolella, jossa harjoitellaan valitsemaan hyppykamat, tarkastamaan ne, ja sitten vielä pukamaan tuo tavara kasa päälle. Siis haalarit, käsineet, pelastusliivit, kypärä, suojalasit, korkeusmittari, ja tietenkin myös laskuvarjo. Kamoja valittaessa myös samalla tarkastetaan niiden kunto, eli lähinnä että korkeusmittari toimii ja että siihen kiinnitetty koukkupuukko on paikallaan, ja että varjossa ei ole mitään päällepäin havaittavia vikoja.

Sitten vain releet niskaan, jonka jälkeen eräs kerhon hyppymesuista kävi tarkastamassa varusteemme ... vaikka vielä tänään emme tuonne yläilmoihin ole lähdössäkään. Nyt kun kamat olivat jo valmiiksi päällä olikin seuraava rasti sitten aiheeltaan toiminta lentokoneessa. Kerhon kone ei sattunut juuri tällä hetkellä olemaan ilmassa, joten nämäkin harjoitukset pääsimme suorittamaan mitä aidoimmassa ympäristössä.

Ensimmäinen opiskeltava asia oli se, millä tavalla koneen kabiiniin saadaan pilotin ja hyppymesun lisäksi ahdettua vielä kolme hyppääjääkin ... tilat kun ovat, sanoisinko, ahtaat. Viimeiseksi hyppäävä, jota kutsutaan kolmoseksi, kapuaa koneeseen ensimmäisenä. Konttaa ensin metrin verran oviaukolta pyrstöä kohti, siirtyy puolisen metriä oikealle ja jää istumaan pilotin penkin taakse. Toisena, hyppäävä, siis kakkonen, konttaa niin ikään metrin verran oviaukolta pyrstöä kohden, puolisen metriä oikealle ja jää istumaan kolmosen syliin ... no ainakin melkein. Siis mitään istuimiahan hyppääjille ei ole vaan nämä joutavat istuskelemaan koneen lattialla. Ensimmäisenä hyppäävän, siis ykkösen, sisään meno puolestaan tapahtuu siten että ykkönen konttaa ensin vähän nokkaa kohti, pilotin penkin rinnalle, josta sitten pakittaa noin metrin verran, ja jää polvilleen koneen lattialle siihen kakkosen ja kolmosen rinnalle, naama menosuuntaan. Viimeisenä sisään kapuaa hyppymesu, joka tulee pilotin penkin vierelle, naama kohti ykköstä.

Jaa monimutkaista vai! Eeiiiihän toki, se on vain tätä laskuvarjourheilua. Samalla kun koneeseen menoa harjoiteltiin useaan kertaan, selvitettiin myös pakkolaukaisuhihnan kiinnitys koneen lattiassa olevaan kiinnitystelineeseen. Hihnan kiinnittää hyppymesu, mutta kiinnityksen tarkastaa hyppääjä itse. Siinä samalla sitten treenattiin myös koneesta poistumista ... tapahtumaa joka olisi huomenna tarkoitus suorittaa noin 1000 metriä korkeammalla. Siis ensiksi hyppymesu suorittaa viimeisen tarkastuksen hyppääjän varusteisiin, sitten ovi auki, komento "jalat ulos", sitten komento "mene" ja sitten mentiin. Siis sitten pelkkien käsivoimien varassa hivuttaudutaan strevaa myöden merkin kohdalle, hymyillään hyppymesulle ja päästetään irti ... kuulostaa yksinkertaiselta !!?

Siten olisikin päivän ohjelmassa vuorossa enää kaatumisharjoitukset. Tarkoituksena on opetella kaatumaan oikeaoppisesti, ja itseään telomatta kovemmissakin maahantuloissa. Ensiksi hommaa harjoiteltiin, niin sanotusti vauhdittomana, ja kun edes suunnilleen oikea kaatumisen tekniikka alkoi hahmottumaan, otettiin hommaan vauhti mukaan, eli hypättiin tuolilta alas ja kaaduttiin. Jos tuosta tunnin verran kestäneestä kaatumisharjoituksesta ei juuri muuta jäänytkään plakkariin, niin ainakin läjäpäin mustelmia ja kipeytyneitä jäseniä.

Kurssi alkoi sitten olemaan tältä päivältä ohitse, mutta tällä kertaa en lähtenytkään ajelemaan kotia kohden vaan jäin yöksi kerholle, kuten useat muutkin kurssilaisistamme. Alkuiltaa vietettiin pihalla, iltapäivän auringosta nauttien. Myöhemmin, illan alkaessa viiletä, siirryttiin sisätiloihin kerhon oleskelutilaan. Täällä aikaansa voi tappaa televisiota katsellen, vaaratilanneraportteja lueskellen, tai nautiskelemalla pubin antimia. Tämä kerholla oleva pubihan ei ole mikään varsinainen 'juottola', vaan kerhon ylläpitämä kioski, josta kerhon jäsenet saavat omakustannushintaan kahvia sämpylöitä ja vastaavaa pikkupurtavaa. Myös omien eväiden lämmittely on mahdollista.

Varsin moni, ehkäpä kaikki, kertailivat myös hyppyasioita opaskirjoista, ja myös kouluttajien ja kurssikummien kimpussa oltiin jos jonkinlaisten kysymyksien merkeissä. Kurssikummithan ovat vanhempia hyppääjiä, jotka toimivat kurssilaisten kouluttajina ja muutenkin henkisenä tukena ja turvana. Vajaatoimintoja, varavarjotoimenpiteitä, laskeutumiskuvioita, sun muuta hyppyyn liittyvää kertailtiin illan aikana useaan otteeseen.

Joskus 7 ja 8 välillä illalla lähdimme parin kurssilaisen ja toisen kurssikummimme kanssa ulos syömään. Kurssikummimme kun sattui tietämään jonkun hyvän ravintolan, jossakin parin kymmenen kilometri päässä ... keskellä korpea kuulemma. Hmm. Siispä ei muuta kuin matkaan katsomaan että minkälainen rafla sieltä oikein löytyy.

Se täytyy ainakin todeta, että jos Räyskälä on korvessa, on tämä kohteenamme oleva kuppila sitten vieläkin korvemmassa. Ensin ajelimme Räyskälästä kymmenisen kilometriä jotain pientä paikallistietä kohti Porrasta, siten käännyttiin jollekin vielä pienemmälle tielle, jota pitkin köröteltiin vissiinkin toiset kymmenkunta kilometriä kohti Liesjärveä. Sitten viimein näimme kyltin, jossa luki: 'Keppana Kellari'. Sinne.

Täytyy sanoa että paikka on ainakin keskellä korpea. Ravintolarakennus ei ole mikään kelohonka huvila, eikä sen paremmin hulppea graniittilinnakaan. Ehei, ravintola on perustettu jotakuinkin tavallisen omakotitalon kellarikerrokseen, mutta siitä huolimatta paikasta oli saatu rakenneltua varsin erikoisen oloinen ravinteli. Omaperäisyyttä löytyi parkkialueelle tulevasta tiestä, aina ruoka-annoksiin saakka. Sapuska muuten oli hyvää, sitä sai riittävästi, eikä annokset olleet hinnallakaan pilattuja.

Yksi tämän ravintelin erikoisuuksista on laaja olut valikoima ... tähän kai viittaa paikan nimikin. Valikoimasta löytyy pari sataa eri olutmerkkiä. Tosin, tänä iltana jäi meidän porukaltamme maistelematta niin erikoisoluet, kuin ihan tavallinenkin ohrapirtelö, sillä varsin monet kurssilaisistamme ... allekirjoittanut mukaan lukien, oli tehnyt vesiselvän päätöksen, viettää tämä lauantai ilta kuivin suin. Miksikö? Jaa, jokaisella kai oli tuohon omat lähtökohtansa, mutta huominen päivä lienee kuitenkin näissä jonkinlainen yhdistävä tekijä.

Olihan se ihan mukava ravintolareissu, mutta kaikki mukava päättyy aikanaan. Takaisin kerholla olimme siinä ennen kymmentä. Jokusen aikaa siinä vielä kerholla heitettiin läppää ja katseltiin telkkaa, kunnes tuli aika lyödä kerhon ovet säppiin tältä illalta, ja lähteä porukalla saunaan.

Laskuvarjokerhon saunavuorohan alkaa siinä 11 aikoihin ... illalla siis. Tätä ennen on saunalla omat vuoronsa purjelentäjille, siis erikseen miesten ja naisten vuorot. Näiden jälkeen alkaa sitten hyppykerhon sekavuoro. Laskuvarjohyppääjäthän ovat tunnetusti ... sanoisinko, sosiaalista porukkaa.

Kuten jo viime viikonloppuna tuli todettua, ovat lentokentän kupeessa sijaitseva leirintäalue ja sen reunalla, kentän kupeessa sijaitsevan järven rannalla, olevat saunatilat, ovat koko kenttää ylläpitävän Räyskälä säätiön järjestämiä oheispalveluita kenttää käyttävälle ilmailuväelle ... myös laskuvarjohyppääjille, vaikka purjelentäjien ja laskuvarjohyppääjien välillä jonkinlainen pieni jännite-ero on aina ilmassa. Ei toki sentään turpiin vedetä kun vastaan tullaan, mutta kuitenkin...

Leirintäaluetta en lähde sen kummemmin arvostelemaan kun en karavaanareihin kuulu, enkä telttailuakaan harrasta. Saunatilat sen sijaan ovat hienot, siistit, järven rannalla, ja saunassakin sai hyvät löylyt joten niistä ei mitään moitteen sijaa.

Saunalta menimmekin sitten suoraan kutoseen, valtasimme itsellemme makuupaikat, ja kävimme nukkumaan. Onnistuinpa jopa valtaamaan itselleni ihan tyhjän laverin, eikä lopun illankaan aikana edes ollut kukaan enää tunkemassa vierustoveriksi ... tuuria?!!

Ilmeisesti armeija ei ole ainoa paikka, jossa hiljaisuuden kuuluttamisen jälkeen lähtee vellomaan sairas huulenheitto, mitä sairaammista aiheista. Sama tapa tuntuu olevan täällä kutosessa. Ja jolleivat jutut ole yhtä levottomia kuin armeijan harmaissa, niin sitten vielä vähän levottomampia. Ja mikäli mitään sairaampaakaan ei enää keksitty, niin nuo iänikuisen vanhat blondivitsitkin kelpasivat, ja upposivat porukkaan täysillä. Puolisen tuntia meni, ennen kuin huulenheitto alkoi hellittämään ja vähitellen saattoi alkaa harkitsemaan nukkumista ... jos siitä nyt mitään tulee. Huominen kummittelee jo kovasti mielessä ja jonkinsorttinen örkkilauma harjoittelee varavarjotoimenpiteitä ... tai tonttiin tuloja, mahan pohjalla.

Epäilemättä kerholle jääminen yöksi oli kuitenkin ollut oikea ratkaisu. Jos tämän ... viimeisen ... yön olisi viettänyt kotona, olisi tuskin saanut juurikaan nukutuksi. Ruokapuolikin olisi saattanut jäädä heikolle, tässäkin mielessä kerholle jääminen siis taisi olla oikea ratkaisu. Kotioloissa olisivat hampaat saattaneet kalista tyhjää, sen sijaan että niiden jauhettavana olisi ollut Keppana Kellarin mehukasta pihviä.

12.7.1998 Sunnuntai
Neljäs kurssipäivä. Tänään olisi sitten tarkoitus hypätä se ensimmäinen laskuvarjohyppy, ja ehkäpä toinenkin, jos kelit sen sallivat ja päivää riittää. Toiminta aloitettiin tänään tuntia tavallista aikaisemmin, eli kello 09,00, jotta taivaalle päästäisiin mahdollisimman aikaisin, ja mahdollisimman moni saisi näin ollen tämän päivän nimissä suoritettua kaksi hyppyä. Ennen tätä olisi kuitenkin vielä vuorossa teoriakoe ja varavarjonäytöt.

Teoriakokeessa oli kymmenkunta kappaletta melko simppeleitä kysymyksiä varjon toiminnasta, osista, ja erilaisista vaaratilanteista, joita hypyllä saattaa ilmetä. Muunmuassa udeltiin sitä, kuinka on toimittava jos havaitsee että kaikesta huolimatta onkin laskeutumassa veteen. No siihen sitten vaan ranskalaisilla viivoilla listattiin kaikki ne toimenpiteet, jotka olisi ennen molskahdusta kerettävä suorittamaan.

Lisäksi kokeessa oli lueteltu nimeltä muutama laskuvarjoon kuuluva osa, joiden tarkoitus sitten piti omin sanoin selvittää. Kaikki muut tiesinkin, mutta listassa viimeisenä ollut sana 'parasutari' oli vähän epäselvä. Sitä ei ole kurssilla opetettu, mutta luulenpa että tähän pystyy vastauksen sorvaamaan ihan omassakin päänupissa. Veikataanpa siis että parasutari on: 'laskuvarjoon ennen hyppyä kiinnitettävä orgaanisista yhdisteistä koostuva osa, jonka tarkoituksena on toimia lähinnä painolastina, ja yrittää ohjailla varjo mahdollisimman lähelle pläkää.' Saas nähä, irtooko moisella vastauksella pisteitä.

Teoriakokeen jälkeen oli vartin verran taukoa, jona aikana kouluttajamme korjasivat kokeet, ja sitten olikin jo vuorossa varavarjon käyttönäytteet. Kävimme siis jokainen vuorollamme luokassa esittämässä kouluttajille, että varavarjotoimenpiteet osataan oikeaoppisesti suorittaa. Se siitä!

Kello 11,05. Koko kurssi porukkamme on saanut teoriakokeen hyväksyttävästi lävitse, ja varavarjonäytöt suoritettua, joten sitten vaan nimiä pokalistaan, eli pakkaamon seinällä olevaan tauluun. Pokalistan ideana on varata omalla nimellä oma hyppyvuoronsa. Yhteen pokaan, eli koneelliseen mahtuu aina kolme oppilashyppääjää, eli tuollaisissa kolmen ryhmissä sitä sitten olisi tarkoitus tuonne yläilmoihin lähteä.

Oma nimeni komeilee siinä listalla kahdeksantena, eli kolmanteen pokaan sitä sitten olisi tarkoitus mennä mukaan. Nimen lisäksi pokalistaan merkataan hyppykorkeus, eli meidän tapauksessamme 1000 metriä, ja lisäksi tulee merkintä PL ja sen perään roomalainen ykkönen. Tämä tarkoittaa pakkolaukaisuhyppyä, joka on järjestyksessään ensimmäinen.

Keli näyttää hyvältä, aurinko paistelee lähes tulkoon pilvettömältä taivaalta, joten sen puoleen ei estettä hyppimiselle olisi, mutta tuuli on liian voimakas, joten yksikään oppilaspoka ei taivaalle lähde, ennen kuin tuuli on tyyntynyt alle 8 m/s raja-arvon.

Kello 12,15. Kelissä ei muutoksia. En voi sanoa että olisi nälkä, mutta kaipa sitä jotakin on koitettava syödä. Tulipa siinä siis pitsan palanen lämmitettyä mikrossa, ja jälkiruuaksikin tuli järsittyä omena. Tulipa siis edes tämän verran syötyä, kun taas joillakin kuulemma oli aikomuksena paastota eilis ilta ja tämä päivä ... varmuuden vuoksi ... jotta ei kävisi niin perin juurin ikävästi että, hypyn jälkeen nuo sapuskat valuisivat vähän eri muodossa hyppyhaalarin puntista...

Kello 12,55. Kelissä ei edelleenkään muutoksia. Jonkinlainen viimehetken opiskelun vimma näyttää iskenee porukkaamme. Kurssin oppikirjoja lueskellaan ahkerasti, ja kouluttajat ja kurssikummimme ovat täystyöllistettyjä vastaillessaan kysymyksiimme, ja selitellessään, että kyllä se varjo aukeaa...

Kello 13,05. Keli edelleen sama kuin kymmenen minuuttia sitten. Päätimme siinä porukalla katsoa vielä kerran uudelleen sen 'reisiluu videon', joka oli viime viikonlopun oppitunneilla jo kertaalleen katsottu. Kyseessähän on opetusvideo, jonka kohtaukset on kuvattu jossakin ulkomailla ihan aidoista laskuvarjohyppääjille sattuneista onnettomuuksista. Lähinnä tässä filmissä keskityttiin virheellisiin alastuloihin, eli miten, ja kuinka pahasti voi itsensä teloa, jos alas tulee myötätuuleen, tai tekee liian voimakkaita käännöksiä liian matalalla.

Eräässä filmin kohtauksessa hyppääjä tuli maahan todella kovaa ja ilkeän näköisesti. Hyppääjä säilyi hengissä, mutta luita meni poikki kai suunnilleen jokaisesta ruumiinosasta. Tapahtuma oli kuvattu noin 100 metrin etäisyydellä iskeytymiskohdasta, mutta silti filmin ääniraitaan oli tallentunut terävä napsahdus juuri sillä hetkellä kun hyppääjä iskeytyi maahan. Joku porukastamme sitten heitti että napsahdus tuli hyppääjän reisiluun katkeamisesta, ja siitä koko nauha saikin nimen: 'reisiluu video'

Kello 14,33. Eikä edelleenkään muutosta keleissä. Hermostunutta rötväilyä. Jotkut katselevat telkkaa, toiset istuskelevat ulkona auringonpaisteesta nauttien, jotkut lueskelevat viimehetken vinkkejä oppikirjasta. Kukin valmistautuu omalla tavallaan tulevaan koitokseen.

Kello 15,51. Keleistä ei uutta kerrottavaa. Telkasta tulee sentään jotain katsottavaakin ... formuloita. Häkkinen oli jo vähällä näyttää närhen munat kilpakumppaneilleen, mutta ei sitten kuitenkaan ihan kirkkaimmalle pallille yltänyt.

Kello 16,43. Tuuli on vähitellen tyyntymässä, mutta ei vieläkään riittävästi. Hermostunutta kärvistelyä.

Kello 17,40. Tuuli tyyntynyt riittävästi. Valmistautumiskäsky kurssimme ensimmäiselle pokalle. Minuahan tämä ei siis vielä koskenut, mutta kummasti siinä vaan pumpussa kierrokset tuplaantuivat kerhon nurkalla katsellessamme, kun kurssimme ensimmäinen poka oli kapuamassa koneeseen. Tai itse asiassa aivan kaikki eivät olleet tätä katsomassa. Ensimmäisen pokan lähtiessä oli toinenkin jo pakkaamon puolella kiskomassa rensseleitä selkään. Omakin lähtö siis uhkaavasti lähenee.

Kello 18.35. Kolmas poka! valmistautukaa!!! Siitä se sitten lähti. Varustekasan päälle sovitteleminen aloitetaan pelastusliiveistä, ne kun tulevat hyppyhaalareiden alle. Sitten seuraavaksi haalarit ja sitten hyppyjalkineet. Nämä muuten ovat ainoat hyppimisessä tarvittavat varusteet, joka on oltava omasta takaa. Hyppytoimintaan sopivat jalkineiksi tukevat, varrelliset lenkkarit, tai muut nilkkaa tukevat kengät. Maiharit soveltuvat niinikään tähän tarkoitukseen.

Sitten seuraavaksi voisikin heittää selkään sellaisen 'epämääräisen näköisen' repun, jossa on paljon hihnoja, kaikenlaisia kahvoja ja muita vekottimia rinnuksissa. Alan harrastajat kutsuvat tätä reppua laskuvarjoksi. Siinä hihnoja kiinnitellessä ja kiristellessä on sitten myös muistettava pujottaa korkeusmittari rintahihnaan. Tässä samalla on myös hyvä vielä kerran tarkastaa että mittari toimii, ja että mittarin kupeessa olevassa takussa on koukkupuukko paikallaan. Reisihihnoja kiristellessä on vielä urospuolisten hyppääjien syytä muistaa varmistaa että hihnojen alle ei jää minkään sortin kalleuksia. Jos jää, saattaa hypyn aikana esiintyvä avausnykäisy tuntua ... tooodella ikävältä!

Eivät ne kamat vielä tähän loppuneet. Sitten seuraavaksi suojalasit ja kypärä. Tarkemmin sanoen radiokypärä, jollaista oppilashyppääjät käyttävät ensimmäisillä hypyillään. Maassa oleva radiokouluttaja voi antaa hyppääjälle ohjeita radioteitse. Erityisesti kuitenkin koulutuksessa täsmennettiin sitä että radio on vain apuväline, siihen ei saa koskaan luottaa. Hommat on siis osattava suorittaa itsenäisesti heti ensimmäisestä hypystä lähtien.

Sitten vielä viimeiseksi silaukseksi hyppykäsineet käteen, ja sitten olikin jo hyppymesun tarkastuksen aika. Samainen hyppymesu, joka meitä on lähdössä pudottamaan, tarkastaa siis varusteemme jo etukäteen maassa. Tässä tarkastuksessa syynätään muunmuassa varavarjo- ja kuvunpäästökahvat, niiden vaijereiden kunto, repun läpät, valjaiden hihnat ja niin edelleen.

Tarkastuksen jälkeen käytiin vielä kartalta läpi tulevan hypyn oletettu uloshyppypaikka, ja laskeutumiskuvio. Maalina, johon siten yritetään tähdätä, on tietenkin kentällä oleva pläkä ... ei esimerkiksi lähi ympäristön järvet! Kuviot siis käydään jo maan pinnalla, ennen lähtöä tarkkaan lävitse, mutta nämä ovat tavallaan vain ennakko suunnitelmat hyppyä varten. Jos tuulen suunta yllättäen muuttuu, tai jotakin muuta poikkeavaa sattuu, on hyppääjän silloin tehtävä itse päätökset uudesta laskeutumiskuviosta. Näin alkuun on tietysti tukena ja turvana radio, mutta sehän on vain apuväline, johon ei saanut luottaa.

DoDii!!! Nyt meidät on sitten sekä henkisesti että fyysisesi valmennettu ensimmäistä hyppyämme varten, joten sitten vain lompsitaan koneelle, joka kymmenkunta minuuttia sitten oli laskeutunut ja odotteli nyt kentän laidalla meitä.

Eipäs sitten lompsittukaan kuin pakkaamon ulko-ovelle saakka. Eräs kouluttajistamme sieltä saapui tuulimittari kourassa kentän suunnalta, ja ilmoitteli että tuulta olisi sitten vähän liikaa, joten ... kamat pois päältä ja puolen tunnin paussi. Aaargghh!!!

Kello 19,20. Kolmas poka! valmistautukaa!!! Siispä taas uusintana sama ruljanssi. Kamat päälle, hyppymesun tarkastus ja sitten taas pidettiin palaveriä kartan ympärillä. Hyppymesukin oli jo kerennyt tässä välillä vaihtumaan. Tällä kertaa pääsimme koneelle saakka. Ennen sisälle menoa tarkastettiin vielä radioiden toiminta. Sitten yksi kerrallaan sisälle, ja samassa yhteydessä hyppymesu myös kiinnitti pakkolaukaisuhihnan koneen lattiassa olevaan kiinnitystelineeseen. "Tarkasta kiinnitys!" Kiinnihän se tuntuu pysyvän, ei irtoa vaikka kuinka tempoo, ja lukkolaitteen sokkakin näyttää olevan paikallaan. Siispä sisälle. Meikäläinenhän hyppää kakkosena, joten ensiksi kontataan puolisen metriä eteenpäin, sitten peruutetaan metrin verran, tehdään 180° käännös ja jäädään istumaan kolmosen jalkojen väliin. Siinähän sitä sitten ollaan ... ja pakoonkaan ei enää oikein pääse.

Sitten vielä ykkönen sisään ja lopuksi hyppymesu. Pilotti siinä sitten rupesi käynnistelemään moottoria. Ensimmäisellä starttaus kerralla moottori ei oikein lupaillutkaan. Toinen yritys ... ei vieläkään. Jostain merkillisestä syytä tässä vaiheessa pälkähti päähän ajatus, että homma peruuntuisikin moottorivikaan. Turha toive, kolmannella yrityksellä Roksumme moottori pörähti käyntiin.

Se siitä! Sitten lähdimme rullaustietä pitkin kohden kiitoradan päätä, sitten kiitoradalle, ja sitten urku auki ja matkaan. Olipahan siis ensimmäinen kerta kun meikäläinen lähtee minkäänlaisen lentolaitteen matkaan, mutta jostakin syystä tuo seikka vain painui koko ajan taustalle ... se kohta edessä oleva ensimmäinen hyppääminen minkäänlaisesta lentolaitteesta pyöri tuossa tilanteessa selvästi enemmän mielessä. Hemmetti! Kaikkeen sitä tuleekin tungettua itsensä mukaan!!!

Olipa siinä korkeutta kerättäessä sentään jotain tekemistä. Maisemia saattoi ihailla sen verran mitä niitä koneen lattialla istuen näki. Ei siis kovinkaan paljoa. Sen kauas alas jäävän maanpinnan saattoi erottaa lähinnä silloin kun kone teki kaarrosta, ja oli siten jonkin verran kallellaan. Saattoipa siinä matkan aikana seurailla matkan etenemistä korkeusmittaristakin, 300m ... 600m ... 800m.

Maan pinnalla ja alemmissa korkeuksissa kypärän radio oli ollut hiljaa, nyt korkeammalle tultaessa kuului aina välillä pätkiä jostain ryssän radion lähetyksistä. Tästäkin ilmiöstä oli kurssin aikana kerrottu, radioiden vastaanottimet eivät vissiinkään ole kovin tarkkoja. Täytyypä vain toivoa että sitten alaspäin tultaessa radio suostuisi soittelemaan jotain muutakin kuin venäjänkielisiä uutisia ... mieluiten sellaisia hyviä ohjeita joiden turvin täältä pääsisi edes suunnilleen kokonaisena takaisin maan pinnalle. Niin ... mutta radiohan on pelkkä apuväline, siihen ei saa luottaa.

Nyt korkeutta on 1000 metriä ja kone on jo hyppylinjalla. Ykkönen ei kuitenkaan hyppää vielä tällä kierroksella, vaan tällä kertaa heitetään koneesta pelkkä striimeri. Tämähän on parin metrin mittainen paperin suikale, jonka toiseen päähän on kiinnitetty paino. Tämän vajoamisnopeus on suunnilleen sama kuin hyppääjän, ja tämän vajoamista seurailemalla voidaan varmistaa uloshyppypaikan oikeellisuus. Striimerihän heitetään koneen ovesta, ja vaikka hyppymesumme ei tuota luukkua läheskään kokonaan avannutkaan, tuli tuostakin rakosesta kabiinin puolelle jo niin perhanan moinen ilmavirta että, miltä se mahtaakaan tuolla koneen ulkopuolella tuntua? Shit!!!

Uusi kierros, kone on hyppylinjalla, ja hyppymesu alkoi jo tekemään viimeistä tarkastusta ykkösen varusteisiin. Sitten ovi auki ... äskeinen ilmavirta oli ollut vasta kevyt tuulenhenkäys tähän myrskyyn verrattuna. Jalat ulos kuului hyppymesun komento, ja ykkönen siirtyi varovasti lähtöasentoon oviaukolle. Mene! Ykkönen siirtyi oviaukosta ulos ja lähti hivuttautumaan strevaa myöden kohti merkkejä. Lievästi sanoen kylmäsi katsella tuota siitä vierestä, kun parin minuutin kulutta sama on itsellä edessä.

Hyppymesu nyökkäsi merkiksi ykköselle. Tämä merkkihän tarkoittaa sitä että saa päästää irti. Ykkönen tuntuu kuitenkin hieman empivän tuota irti päästämistä. Kauaa hän ei siinä kuitenkaan roikkunut, olisiko pilotti hiukan avittanut irtoamista keikauttamalla konetta, vai loppuiko ykkösellä käsistä voimat ... paha mennä sanomaan. Joka tapauksessa ykkönen lähti, katosi irtipäästettyään salaman nopeasti oviaukon näkökentästä ... sinne meni ... ja kuka lieneekään seuraava. Hitto! Ei tämä ainakaan täysjärkisten puuhaa ole!!!

Olisiko aikaa kulunut ykkösen lähdöstä minuutti tai pari, kun kone oli jo uudelleen tulossa linjalle, ja hyppymesumme vinkkasi minut siirtymään oviaukon edustalle kamojen tarkastukseen. Ne olivat reilassa, joten hyppymesumme vilkaisi vielä oven ikkunasta pihalle varmistaakseen että kone on oikealla kohdalla. Sitten vain ovi auki. Nyt lienee parasta olla vilkaisematta alaspäin ... siellä kun ei ole mitään muuta alla kuin 1000 metriä pelkää ilmaa! Arrgh!!!

Sitten jo kuuluikin hyppymesun komento: Jalat ulos! Siis vasen jalka oviaukosta ulos koneen astinlaudalle. Tässä vaiheessa vasta huomasi minkälainen ilmavirta käy koneen ulkopuolella, se meinasi vielä koko koiven mukanaan. Shit! Seuraava komento: Mene! Siis ensin vasen, sitten oikea käsi strevan juureen. Hullun hommaa! Onneksi ei tuossa vaiheessa tullut vilkaistua suoraan alaspäin. Sitten myös oikea jalka ulos astinlaudalle. Nyt olin siis kokonaan koneen ulkopuolella, vielä pitäisi hivuttautua strevaa pitkin merkkien kohdalle. Sitäkin harjoiteltiin eilen.

Ookkei! Kädet ovat merkeillä. Sitten täytyisi vielä laskea jalat astinlaudalta ilmavirtaan. Tässä vaiheessa kylmäsi aikalailla ... suoraan sanoen pelotti aivan perkeleellisesti! Ensin varovasti oikea jalka ... sitten vasen. Tästä ei ole enää paluuta, tästä lähdetään enää vain yhteen suuntaan. Roikuin siis strevassa noin 120 km/h ilmavirrassa kilometrin korkeudessa. Korkeutta lukuunottamatta tilanne on siis suunnilleen sama kuin lähtisi moottoritiellä kapuamaan auton ovesta pihalle!

Katse hyppymestariin. Tässä vaiheessa hyppymesulle kuulemma pitäisi hymyillä ... nyt ei vaan oikein hymy irronnut!!! Pikemminkin ilmeen kai olisi voinut ikuistaa jonkun kauhugallerian seinälle! Hyppymesu nyökkäsi, eli nyt siis voin hellittää otteen strevasta, ja sitten ilmavirta ja painovoima hoiteleekin lopun. Itse asiassa tämä vaihe ei tehnyt, ainakaan minulle, enää yhtään niin pahaa, kuin äskeinen 'tyhjän päälle astuminen'. Itsesuojeluvaisto oli ilmaisesti jo menettänyt toivonsa, ja julistanut jätkän lopullisesti seonneeksi.

Sitten alkoikin ne legendaariset pari sekuntia, joiden mystillisyydestä liikkuu hyppypiireissä jos jonkinlaisia juttuja. Siis tämä aivan ensimmäinen, joskin hyvin lyhyt, vapaapudotus. Monien olen kuullut sanovan, että ensimmäisellä hypyllä, juuri tämän pari sekuntia kestävän vapaan aikana menettää pari sekuntia elämästään ... filmi siis ikäänkuin katkeaa tältä kohdalta.

No, minulle ei ehkä käynyt aivan näin. Filmi ei katkennut, eikä silmissä pimentynyt. Näin kyllä ... näin kaikenlaista sekavaa, mutta siihen se sitten jäikin. Jos juuri tuossa tilanteessa olisi pitänyt varavarjotoimet suorittaa, niin suorittamatta olisivat jääneet. Mitäpä sitten näin siinä kauhusta jäykkänä maata kohti sinkoutuessani? Välillä näkyi sinistä taivasta, välillä horisonttia, välillä maanpintaa, taisi siellä jossain kajastaa järven pintakin. Siitä ei ole aavistustakaan missä asennossa sinkouduin kohti maanpintaa ... X-asentohan sen pitäisi olla mutta... Lentokentänkin saatoin siinä vilaukselta nähdä, ja taisi siellä jonkun pilven reunalla istuskella itse ukko ylijumalakin päätään pudistellen mietiskelemässä, että mitä hemmetin sekopäitä sitä tulikaan luoduksi.

Mitä minun sitten olisi pitänyt tuona aikana nähdä? Kurssillahan opetettiin että siinä vaiheessa kun strevasta päästetään irti, pyritään pitämään mahdollisimman pitkään katsekontakti lentokoneeseen ja hyppymesuun... No, sen jälkeen kun irti päästin, en enää nähnyt vilaustakaan koko koneestamme, saati sitten hyppymesusta. Niinpä! Eipä kai kukaan ole seppä syntyessään.

Noita sekavia tuntemuksia siis kesti noin kaksi sekuntia ... näin ne ainakin siellä kurssilla opettivat. Täytyy sanoa että ajantaju ei tuossa tilanteessa ollut ihan parhaassa mahdollisessa terässä. Opettivathan ne myös, että irtipäästämisen jälkeen aletaan rauhallisesti laskemaan 101 ... 102 ... 103, aina 106:n saakka, ja mikäli vielä tässä vaiheessa ei pakkolaukaisuhihna ole varjoa avannut, suoritetaan varavarjotoimenpiteet ... eipä vaan tullut tällä kertaa laskettua!

Nämä sekavat pari sekuntia päättyivät siihen kun tunsin jonkinmoisen nykäisyn hartioissa, ilmavirta ympärillä rauhoittui, ja tunsin taas 'pitkästä aikaa' olevani jotakuinkin luonnollisessa asennossa. Varovainen vilkaisu ylöspäin ... täytyy sanoa että tuo oli varmasti paras näky mitä olin ikinä nähnyt. Ainakin tuossa tilanteessa se siltä tuntui ... avonainen laskuvarjo. Huh!!!

No! Aivan niin hienosti asiat eivät sentään olleet. Varjon kantopunokset olivat kierteellä, ja ne olisi selviteltävä aivan ensimmäiseksi, ennen kuin kosketaankaan ohjauskapuloihin. Onneksi tästäkin asiasta oli kurssilla kerrottu ja neuvottu myös, kuinka kantopunosten kierteet saadaan pois. Kierteet ovat kuulemma hyvinkin yleinen ilmiö pakkolaukaisuhypyillä. Tarrasin siis kiinni kantoviilekkeistä ja aloin potkimaan kierteitä auki. Niitä taisi olla kaksi tai kolme kierrosta. Aukesivathan ne lopulta aika helposti, ja varjo vaikutti lentävän. Sitten ohjauskapulat käteen, ja varmuuden vuoksi suoritin vielä pari pumppausliikettä, vaikka varjon tunnelit näyttivätkin olevan auki ja muutenkin varjo vaikutti lento- ja ohjauskykyiseltä.

Okei, hyppy on tässä vaiheessa, ja varjo on havaittu lento- ja ohjauskykyiseksi ... siis ei varavarjotoimenpiteitä. Missäköhän helvetissä se kenttä sitten mahtaa olla? Lieneekö syynä eilis illan kaatumisharjoituksien kipeyttämä niska, vaiko kypärän kupeeseen kiinnitetty radio, vai kauhusta jäykkänä oleva hyppääjä, mutta taakse vilkaisu ei oikein onnistunut. Ei hätää, varjoahan voi ohjata … terävä oivallus. Hiukan kaarrosta vasemmalle ja siellähän se kenttä jo näkyi. Korkeus … 800 metriä … aivan vielä ei kannata lähteä kohti kenttää, vaan muutama kaarros olisi vielä tehtävä korkeuden vähentämiseksi.

Tässä vaiheessa hyppyä sitä jo periaatteessa kerkeää vähän katselemaan maisemiakin, mutta tällä ensimmäisellä hypyllä ei kylläkään tullut sihtailtua juuri muita maisemia, kuin lentokentän pinnasta vähitellen esiin tulevaa pläkää, ja korkeusmittarin viisaria. Itseasiassahan hyppy ei tässäkään vaiheessa saa mennä pelkäksi maisemien katseluksi, vaan ympäröivää ilmatilaa on tarkkailtava muiden hyppääjien ja muun ilmailuliikenteen varalta. Tuossa aikaisemminhan tulikin jo pohdittua seurauksia, jos purjekone ja laskuvarjohyppääjä törmäisivät ilmassa toisiinsa...

Korkeus ... 500 metriä. Nyt täytyy jo alkaa sihtaamaan myötätuuliosan aloituspaikkaa kohti. Siis… hemmetti, 400 metriä. Ei helvetti, nyt ollaan ihan väärässä paikassa! Alas vilkaistessa näin jalkojeni välistä kentän laidalla olevan rutalammikon … tästä alueesta meitä oli kovasti peloteltu, että se imee oppilashyppääjiä puoleensa kuin magneetti rautahiukkasia. Edellisestä pokasta yksi hyppääjä oli vähällä tulla suoraan lammikkoon. Siis POIS!!! Vasenta kapula alas ja kaarrokseen.

300 metriä. Hitto, nyt menivät laskeutumiskuviot pahimman kerran sekaisin, koska olin jo menossa vastatuuleen, eli siis olin finaalissa. 200 metriä. Siis … finaali vastatuuleen, ei käännöksiä alle sadassa metrissä. Selvä! Sain käännettyä varjon ainakin suunnilleen vastatuuleen. 100 metriä, siis ei enää käännöksiä. Maanpinta läheni, ei se sentään hyökännyt silmille niin nopeasti kuin tuolla kurssilla olivat pelotelleet. Hetkinen ... en ole kuullut radiosta mitään koko hypyn aikana, loppuveto täytyisi kai siis suorittaa ihan omin nokkinensa.

Bropleemana vain oli se että olin tullut myötätuuliosalle liian aikaisin, perusosa oli mutalammikon takia jäänyt kokonaan väliin, ja finaalin olin siis aloittanut jo 300 metrissä. Nyt siis oltiin tulossa vastatuuleen takaisinpäin, ja kentän reuna alkoi jo lähestymään! Hemmetti!!!

Korkeus ... 100 metriä. Maanpinta lähenee ... lähenee ... loppuveto ... NYT! Maahan tulo oli sentään suhteellisen pehmeä. Ilmeisesti loppuveto oli sentään suhteellisen hyvin ajoitettu, vaikka olin sen omin päin suorittanutkin, ilman radiosta tulevia ohjeita. Pehmeydestä huolimatta, tulihan siinä kuitenkin käytyä rähmällään ... olivat kai koivet sen verran hyytelönä viime minuuttien kauhukokemusten jäljiltä.

Varjokaan ei edes meinannut lähteä tuulen mukaan, vaan laskeutui siististi lähes päälle. Olin laskeutunut aivan kentän laitamille, vain noin viiden metrin päähän kiitoradasta ... ei siis mikään kaikkein soveliain laskeutumispaikka laskuvarjohyppääjille!!! Pläkään oli etäisyyttä pari sataa metriä ... eipä tällä tuloksella ihan tarkkuushyppy kisaan osallistuta.

Pläkällä olevat porukat olivat sieltä seurailleet laskeutumistani. Heilautin kättä merkiksi, että kaikki on OK, ja aloin keräilemään varjoa kasaan. Joku lähti tulemaan pläkältä vastaan, kävi vain hakemassa radiokypärän, niitä kun ei kerholla montaa ole, ja seuraava poka noita jo kaipaili.

Varjon syliin keräilemisessäkin oli isompi homma, kun noin alkuun olisi arvannutkaan, sitä kangasta kun on siinä 'muutaman' neliömetrin verran, ja sitten vielä kantopunokset päälle. No, onnistuihan se. Pläkältä alkoi porukka jo vetäytymään kohti kerhoa, joten saman suunnan otin minäkin.

Ensimmäiset selkään taputtelijat, siis suunnilleen kaikki jotka olivat pläkällä hyppyjämme seuraamassa, tulivat onnittelemaan jo siinä kentän poikki kävellessäni. Niin ... onnittelemaan! Ihan niin kuin tässä olisi jotain todella merkittävääkin tehnyt. Jotenkin ovat noi ajatukset vielä sekaisin. Ei sitä oikein vielä itsekkään usko, että hetki sitten oli hypännyt 1000 metrin korkeudella lentävästä lentokoneesta ... huh huh!!!

Siinä kerhoa kohti kävellessä näin myös radiokouluttajamme. Kysäisin, oliko hän huudellut minulle mitään ohjeita radiolla. Oli kuulemma huudellut, mutta olipa vaan sattunut niin, että kouluttajamme radiosta olivat akut finaalissa, joten koko pokamme oli jäänyt ohjeet kuulematta. Jaaha! Akkujen varaustilan toki voisi selvittää ENNEN kuin kone irtautuu maan pinnasta! Mutta toisaalta, radiohan on vain apuväline, johon ei saa luottaa, ja olihan kaikki kolme pokassamme ollutta hyppääjää selvinneet ehjin nahoin, ja muutenkin kunnialla maahan.

Kerholla sitten suoraan pakkaamon puolelle, varjo leveilleen lattialle ja muutkin hyppykamat pois päältä. Nyt vasta huomasi, kuinka paljon sitä ihminen voikaan suhteellisen vähässä ajassa hikoilla ... haalareista ja liiveistä olisi varmaan saanut suurimmat hiet pois kiertämällä, puhumattakaan nyt sitten alla olleesta T-paidasta. Lienee tuskanhikeä!!? Toisaalta pihalla on lämmintä reilut 20 astetta ja aurinko paistelee lähes pilvettömältä taivaalta. Tuollainen kama kasa niskassa kyllä jo lämmittää kummasti.

Normaalisti olisi seuraavaksi vuorossa varjon pakkaaminen, mutta näin ensimmäisenä hyppypäivänä on käytäntö vähän toinen. Vanhemmat oppilaat ja muut kerholaiset pakkailevat varjot, jotta päivä ei kuluisi pelkkään pakkaamisen opettamiseen, vaan päivän aikana kerettäisiin pudottamaan mahdollisimman paljon ensikertalaisia.

Siinä välissä sitten kävi hyppymesummekin tekemässä omat merkintänsä hyppypäiväkirjoihimme. Tuohan on sellainen sinikantinen vihkonen johon jokaisesta hypystä merkitään tärkeimmät tiedot, kuten päivämäärä, hypyn järjestysnumero, tiedot koneesta ja varjosta, ja tietenkin hyppymesun arvostelut hypystä.

Sitten riitti lisää onnittelijoita ... eli suunnilleen kaikki kerholla tuolla hetkellä olleet kävivät kättelemässä ja kyselemässä mitkä olivat fiilikset näin ensimmäisen hypyn jälkeen. Hmm. Tuon kun olisikin osannut selittää. Mahtavan upeaahan se oli ollut ... kai??! Pönttö on vieläkin sen verran sekaisin, että hypyn tarkempi analysointi jääköön vähän myöhempään ajankohtaan.

Sitten vielä hyppykamat paikoilleen, ja varjoa alkoikin tuossa joku jo sovittelemaan takaisin reppuun. Muutama pokallinen kurssilaisiamme on vielä hyppäämättä, ja odottelivat pakkaamon puolella omaa vuoroansa. Tulivat toki minultakin kyselemään että minkälaista se oikein oli, ja miltä ne pari sekuntia vapaapudotusta tuntuivat ... tuohon kun osaisikin jonkun tyhjentävän vastauksen antaa!

Kellokin oli jo vierähtänyt vähän yli ilta kahdeksan, joten tämän päivän nimissä emme enää toiselle hyppykierrokselle tule lähtemään. Epävarmaa on sekin, kerkeävätkö kaikki kurssilaisemme tänään hyppäämään ensimmäistäkään hyppyä. Varjon pakkaamista olisi ollut ihan mielenkiintoista jäädä seuraamaan, koska ensi kerrallahan tuo homma kuitenkin on edessä. Nyt kuitenkin fiilikset olivat sen verran ... sanoisinko, erikoisen sekavat, että nyt on pakko saada kahvia. Siispä 'pubin' puolelle.

Pubin tiskillä sitten huomasin yhden uuden ilmiön. Hyvä että sain kannettua kahvikupin läikyttämässä tiskiltä lähimpään pöytään ... kädet tärisivät niin julmetusti! Joku lääkintäalan kirjanoppinut varmaan osaisi selittää ilmiön paremmin, mutta oma selitykseni on se että viimeisen kahden viikon aikana vereen kerääntynyt suurehko adrenaliiniannos oli nyt alkanut nyt kertalaakista poistumaan. Nyt siis tavallaan podettiin jonkinlaista krapulaa...

Vielä tunnin verran siinä tuli kerholla istuskeltua, kello oli jo päälle yhdeksän, ilta alkoi hämärtämään, ja hyppytoiminta tämän päivän osalta lopetettiin. Vaihtoehtoina olisi jäädä yöksi kerholle ... tai siis 'kutoseen', käydä tuossa illan mittaan saunassa, ja lähteä vasta huomis aamuna ajelemaan kotia kohti. Tai sitten voisi ajella jo tänä iltana kotiin. Tällä kertaa päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Huomennahan on maanantai, ja työpäivä. Olin tosin pomoa informoinut, että maanantai saattaa meikäläisellä mennä pekkaspäiväksi ... tai sairaalaan ... tai ruumishuoneelle. No ei nyt sentään. Toisaalta nyt on sellainen fiilis, että vaikka tänä iltana tulee jo kotiin ajeltuakin ... huomenna voisi silti olla pekkasen paikka. Tosin, aivan pakko on kyllä käväistä firmassa. Lienevät työkaverit kiinnostuneita, että selvisinkö hengissä ... siis joutuvatko enää katselemaan meikäläisen pärstää.

Likempänä kymmentä, oli adrenaliini krapula, kahvin voimalla, lientynyt jo siinä määrin, että sitä saattoi tarttua auton rattiin ja lähteä ajelemaan kotia kohden. Matkaahan on suunnilleen 60 kilometriä, eli tunnin verran tuohon kuluu aikaa. Tuossa kotia kohti ajellessa sitä jo sitten alkoikin vähitellen sisäistämään, että mitä hemmettiä sitä oikein tulikaan äsken tehtyä. Ja alkoipa myös mielessään kelailemaan läpi hypyn tapahtumia noin teknisessäkin mielessä.

Mitkä kaikki asiat sitten olivat hypyssä menneet päin mäntyä? Kämmit alkoivat heti strevalta. Taivutus oli unohtunut, kuten myös irti päästämisen jälkeinen laskeminen, siis se 101 ... 102... Kierteet tuli potkittua ihan oikeaoppisesti auki ennen kuin kajosinkaan ohjauskapuloihin, tämä siis oli mennyt ihan mallikkaasti. Muuten varjon lentokykyisyyden tarkastus sitten jäikin aika vähälle. Ilmatilan tarkkailukin oli unohtunut, varjon lentokuntoon saattamisen jälkeen en ollut katsellut juuri muuta, kuin maanpintaa ja korkeusmittaria. Ohjausliikkeiden harjoittelukin oli jäänyt turhan vähälle, taisin lennellä ison osan matkasta puolijarruilla. Alastulokuvio meni täysin mönkään, ilmeisesti tulin myötätuulessa liian nopeasti liian pitkälle, tai jotenkin siihen suuntaan.

Mutta eihän sitä kukaan ole seppä syntyessään. Kaipa tuo ensimmäiseksi hypyksi oli ihan tarpeeksi hyvin onnistunut. Joka tapauksessa fiilikset olivat upeat ... välillä jopa niin taivaallisen upeat, että teki mieli tempaista tuo täysikuu pois taivaalta möllöttämästä, ja viskata se sitten uudestaan radalle, mutta tällä kertaa aurinkoa kiertävälle... Nooh! Tuossa nyt jo taisi olla vähän prosentteja mukana. Joka tapauksessa, aivan sairaan upeaa!!!

18.7.1998 Lauantai
Hieman vajaa viikko on nyt sitten kulunut siitä kun tuli ensimmäistä kertaa roiskaistua pihalle toimivasta lentokoneesta. Tuossa kuluneen viikon aikana on tuo ensimmäinen hyppy pyörinyt mielessä sellaiset 25 tuntia vuorokaudessa. Noin teknisessä mielessä hyppy on tullut kelattua sitten muutamia kertoja uudelleen lävitse, ja silloisista virheistä siten olisi tarkoitus ottaa tänään opiksi. Sen sijaan sitä perimmäistä ikuisuuskysymystä, "mitä järkeä on hypätä toimivasta lentokoneesta?", en ole ainakaan vielä keksinyt. Taas siis on auton nokka kohti Räyskälää.

Viime sunnuntai siis jäi taatusti mieleen. Yleensähän sanotaan että ensimmäisen inttiaamun muistaa jokainen armeijan käynyt lopun ikäänsä, mutta voinpa sanoa että ensimmäinen laskuvarjohyppy kyllä vie sata-nolla voiton tuosta kokemuksesta.

Toisaalta mieleen jäi myös hyppypäivää seurannut maanantai aamu. Heräsin joskus viiden aikoihin, ja voin sanoa että se on meikäläisellä todella harvinaista. Mielessä pyöri vain yksi asia ... mikäs muukaan kuin edellisen illan hyppy. Vasta maanantai aamuna alkoivat myös tuntumaan lauantai iltapäiväisten kaatumisharjoitusten aikana syntyneet kolhut, mustelmat ja muut ruhjeet. Lauantai illan ja sunnuntain aikana noita ei tullut huomanneeksikaan, vasta maanantai aamuna tuollaisiin "pikkuseikkoihin" alkoi kiinnittämään huomiota.

No mitäpä sitä sen enempää vanhoja muistelemaan. Viimekertainen ... ensimmäinen hyppy on käyty mielessä läpi, ja silloisista virheitä on nyt otettu opiksi ... toivottavasti, ja tänään on sitten vuorossa toinen hyppy.

Kerholle saavuin siinä puolen päivän aikoihin, ja koska kelit olivat otolliset, eikä kerholla sattunut olemaan ruuhkaakaan, ei kulunut tuntiakaan, kun jo olin kiskomassa laskuvarjoa selkääni. Tällä kertaa kerholla ei sattunut olemaan ketään oman kurssini porukkaa, mutta mitäpä tuo tahtia haittaisi. Ykköseksi pokasta valittiin joku Hesalainen jamppa, joka myös oli lähdössä toiselle hypylleen. Kakkosena hyppää allekirjoittanut ja kolmoseksi pokaamme tuli kerhomme vanhin hyppääjä. Sorry jo muistan väärin, mutta ikää hänellä taisi olla muutaman vuoden yli 80. Eipä siis laskuvarjohyppääminen ainakaan iästä ole kiinni.

Hyppyyn valmistautuminen, koneeseen meno, ja muut vastaavat hommat sujuivat jo rutiinilla ... olihan sitä jo peräti yksi hyppy takana. Siis ei muuta kuin koneeseen sisälle ja sitten kiitoradalle ja nousuun. Ja se Roksun moottorikin lähti tällä kertaa käyntiin heti kertalaakista.

1000 metriin tultiin, ja taas kerran ensimmäisellä kierroksella kentän yli, heitettiin striimeri. Uloshyppypaikka tulee tällä kertaa olemaan hyvin lähellä kenttää, koska tuulen nopeus on tänään erittäin vähäinen. Tarkemmin sanoen uloshyppypaikka tulee olemaan kentän laidalla olevien lentokonehallien yläpuolella.

Kone on tulossa uudelleen hyppylinjalle ja hyppymesu alkoi tuossa jo syynäämään ykkösen varusteita. Sitten ovi auki. "Jalat ulos!" ja "Mene!" Taas kerran seurasin tuota näytelmää kakkosen roolissa, ja täytyy sanoa että kyllä se ykkösen lähtö taaskin lähes yhtä paljon kylmäsi, kuin ensimmäisellä kerralla.

Minuutti tai pari kului, kun kone teki kierroksen kentän ympärillä ja taas kerran oltiin tulossa hyppylinjalle ... taas kerran siis olisi meikäläisen vuoro loikata pihalle! Hyppymesu syynäsi varusteet, ovi auki, "Jalat ulos!" ja "Mene!"

Edelleen olen sitä mieltä että tämä on hullun hommaa, muuta taas kerran sitä ollaan kapuamassa 1000 metrin korkeudessa ulos lentokoneesta. Ainakin sinällään tämä oli toisinto ensimmäisestä hypystä, että taas oli kaikkein karmaisevin vaihe tuo "tyhjän päälle astuminen". Sitten katse hyppymesuun ... ja sitä hymyä ei tainnut juuri lohjeta tälläkään kertaa! Se viimeinen vaihe, eli strevasta irti päästäminen ei sitten enää tuntunutkaan niin kauhealta ... siis niin kauhealta kuin sen voisi luulla tuntuvan!

Sitten alkoikin jälleen se parin sekunnin liitely, jonka aikana ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää vartalo X-asennossa ja laskea rauhallisesti 101 ... 102 ... 103. Noh, älkää kysykö tuosta tämän hypyn asennosta mitään, ja niissä laskuissakaan en kerennyt edes tuohon 101:n saakka.

Mitään silmissä pimenemistä, tai muuta sen tapaista ajatuskatkosta en kuitenkaan tälläkään hypyllä kokenut. Maisemat vilisivät silmissä, kuten ekallakin hypyllä, mutta lentokoneesta en tälläkään kertaa nähnyt vilaustakaan, sen jälkeen kun olin siitä otteeni irrottanut.

Ja olihan siellä taas itse ukko ylijumalakin pilvensä reunalla istuskelemassa harmistunut ilme naamallaan. No, kylläpä tuon harmistumisen ymmärtääkin. Äijä oli nähnyt kauhean vaivan luodessaan ihmisen, mutta yksi vika siihen oli jäänyt, se ei kestä putoamista korkealta. Puutteen todettuaan ukko ylijumala oli kuitannut asian luomalla ihmiselle itsesuojeluvaiston, joka varoittaa menemästä liian korkeisiin paikkoihin, ja ainakin olemaan hyppäämättä sieltä ... sitten joku perhanan Pelle Peloton tuli ja keksi laskuvarjon!!!

Sitten kaikki taas rauhoittui, ilmavirta ympärillä rauhoittui, ja olotila tuntui taas hiukan normaalimmalta, kun jalat olivat kohti maata ja pää kohti taivasta. Vilkaisu ylöspäin ... varjo oli auki ja täysin muodostunut, kantopunoksetkaan eivät tällä kertaa olleet kierteellä, ja varjon tunnelitkin näyttivät olevan auki. Siispä kaikki tähän asti kunnossa, joten sitten vain ohjauskapulat käteen ja testaamaan varjon ohjattavuus ... tuntuu toimivan. Eipähän siis tarvinnut tälläkään hypyllä turvautua varavarjoon.

korkeus 800 metriä, lentokonehallit näkyvät suoraan alapuolella ... suunnilleen tulitikkuaskin kokoisina. Oikeassa paikassa siis ollaan, ainakin vielä tässä vaiheessa. Nyt on vain pudoteltava vielä korkeutta aika paljon, ennen kuin voi lähteä laskeutumiskuvion alkupaikkaa tavoittelemaan.

"Kakkonen, kakkonen. Yhteyskokeilu!" Katohan! Kypärän radiokin oli herännyt henkiin .. ensimmäisellä hypyllähän se pysytteli tasaisen mykkänä koko hypyn ajan. Yhteyskokeilun perille tulo kuitataan heiluttamalla jalkoja, josta maassa oleva radiokouluttaja näkee, että yhteys pelaa. Siispä annoin hänelle tämän merkin.

Korkeus kolmesataa, ja myötätuuliosuudelle ollaan lähdössä. Nyt radio heräsi jälleen uudelleen henkiin, tuulen suunta oli kuulemma vähän muuttunut ja sitten rupesikin tulemaan uusia ohjeita laskeutumiskuviosta. Näiden mukaan sitten tultiin maahan saakka, ja loppuvedonkin vedin radiokomentojen mukaan. No, ehkä sitten kuitenkin hieman myöhästyin loppuvedossa, tai sitten se jäi vähän vajaaksi, tai sitten syynä oli hyvin heikko, suunnaltaan vaihteleva tuuli. Eli siis aika kovaa tultiin maahan, ja muutaman kerran kai siinä tuli heitettyä "katon" kautta ympäri, mutta ilman sairaalareissua, ruhjeita, mustelmia, tai muitakaan kolhuja tuosta kuitenkin selvittiin. Eipä siis mitään hätää. Kömmin pystyyn ja heilautin kättä merkiksi pläkällä alastuloani seurailleelle yleisölle, että kaikki kunnossa.

Etäisyyttä pläkään oli suunnilleen sata metriä, ehkä hiukan vähemmän. Lienee aika kohtalainen suoritus toiselle hypylle. Toisaalta radiokouluttajan ohjeiden mukaanhan sitä tällä kertaa tultiin alas. Keräilinpä siis varjon syliin, ja aloin lompsimaan kohti kerhoa.

Sitten vaan kamat pois päältä ja koska hyppymesummekin oli jo pakkaamon puolelle ilmestynyt, lähdettiinkin seuraavaksi kuulemaan kommentit äskeisestä hypystä ja hakemaan merkinnät hyppypäiväkirjaan. Strevalta lähdettäessä oli kuulemma X-asento kummasti suoristunut ... ja sitten muuttunut kai joksikin ihan toiseksi kirjainmerkiksi. Tästä tuli palautetta, kuten olin arvellutkin. Muuten hyppy oli kuulemma sujunut hyvin. Kovaan maahantuloon ei mitään sen kummempia syitä keksitty, heikko ja vaihtelevan suuntainen tuuli ja ehkä loppuvedon ajoitus hieman pielessä, eipä siihen sen kummempaa tarvita.

Sitten vain kamat paikoilleen ja seuraavaksi olisikin vuorossa operaatio nimeltä "varjon pakkaaminen". Noh, näin ekalla kerralla kyllä tuli lähinnä vierestä katseltua, kun joku 'hieman' kokeneempi löi varjon nippuun ja selosti samalla kuinka homma tehdään. Ensi kerralla tuo sitten jo pitäis osata ... Jahah!!!

Kun varjo oli saatu pakettiin, käväisin vielä pubin puolella siemaisemassa kupin kahvia. Sitten kellokin oli jo vierähtänyt neljään, joten alkaapi vähitellen olemaan aika lähteä ajelemaan kotiin päin. Hmm! Kyllä tässä touhussa ainakin aikaa saa kulumaan, tulin kerholle puolen päivän aikaan, ja nyt kello on jo lähellä neljää ... itse hyppy kestää pari minuuttia. Tää on tätä!

25,7,1998 lauantai
Viikko on jälleen vierähtänyt ja taas on suunta kohti Räyskälää. Tällä kertaa hyppypäivän ohjelma tuleekin olemaan hieman tavallisuudesta poikkeava. Päivä hypitään niin pitkälle kun kelejä / auringonvaloa riittää, ja siitä sitten alkavatkin kurssimme kurssijuhlat ... siis ilmailuhenkistä yhdessä oloa, saunomista ... ehkä jopa hieman jotain janojuomiakin. Jopa jotain Gryppen Deggeriä vahvempaa. Tuota edellä mainittua nautintoaineryhmää muuten kutsutaan alan slangissa 'kelintekijöiksi'. Miksikö? Jos kelit ovat hyppytoimintaan sopimattomat, saattavat 'kelintekijät' varsin nopeasti ilmaantua mukaan kuvioihin ... ja eikös sitten tuuli tyynny ja pilvet väisty.

Kerholle saavuin siinä puolen päivän aikaan ja samantien pistin nimeni pokalistaan ja aloin keräilemään kamoja valmiiksi. Odotteluaikaakaan ei tullut kun kymmenisen minuuttia, kun hyppymesu jo hoputteli kiskomaan kamoja niskaan.

Releet alkoivat jo olemaan niskassa, ja hyppymesun piti juuri ruveta niitä tarkastamaan. Pilotillamme oli kuitenkin jotain asiaa hyppymesulle, joten aivan vielä ei tarkastuksiin saakka päästy. Pilotin ja hyppymesumme välinen neuvonpito kesti itse asiassa aika kauankin. Lopulta se kuitenkin päättyi, ja samantien saimme kuulla neuvottelun tuloksenkin. Koneemme on sitten tästä hetkestä lukien 'maadoitettuna', eli siis lentokiellossa, joten se sitten tämän päivän hyppimisistä ... ei muuta kuin kamat pois päältä.

Jee Jee!! Upeeta mahtavaa! Tänään OLI tarkoitus hypätä kolmas hyppy, ehkä neljäskin, jos aikaa olisi riittänyt. Saapa nyt sitten nähdä mikä on koneemme lopullinen tuomio, eli pysyykö pilottimme päätös voimassa. Joku tuossa taisi mainita kuullensa, että koneen mittaristoissa olisi ollut jotain ongelmia. Hmm, jäädäänpä kuuntelulle odottelemaan tilanteen selkenemistä.

Jaaha! Muutama kaveri kurssiltamme jo aloitti kurssijuhlat, vaikka Roksun maadoittamisesta ei ole vielä kulunut varttiakaan. Tai kuuluneeko tuo sitten siihen kurssijuhlaamme, mutta ensimmäiset ohrapirtelöt korkattiin nuotiopaikalla juuri viisi sekuntia sitten.

Hieman myöhemmin sitten saimme mekin kuulla mikä koneessa oli vialla. Potkurista oli kuulemma loppunut tiima. Tarkoittaa sitä, että koneessa on moottorilla ja potkurilla, ja kai joillain muillakin kriittisemmillä osilla joku tietty lentotuntimäärä, jonka jälkeen ne on huollatutettava. Nyt vaan oli sitten syystä tai toisesta käynyt niin että tämä tuntimäärä oli potkurin osalta jo jokusen aikaa sitten ylitetty ... kone pysyy maassa!

DoDii!!! Se siitä sitten! Siirryinpähän siitä sitten minäkin notskipaikalle. Nuo pari kurssimme kaveria olivat juuri lähdössä kentän laidalla sijaitsevaan ravinteliin olusille ... lähdinpähän mukaan. Ja siinä itse asiassa olikin jo suurin osa siitä kurssiporukastamme, joka oli tänne tänä lauantaina ennättänyt tulemaan. Yhteensähän kurssillamme oli viitisentoista osanottajaa, tänään tänne Räyskälään on porukastamme eksynyt vajaat puolet tästä porukasta.

Vajaan tunnin verran taisimme siellä varsinaisen pubin puolella istuskella, kunnes lähdimme kentän laidalla olevan huoltoalueen poikki takaisin päin kohti kerhoa. Roksun kohtalona oli edelleen olla maadoitettuna, mutta muutama kelpparipoka oltiin saatu ilmaan ilmailuopistolta vuokratulla koneella.

Aikaa kului vielä likemmäs tunnin verran. Kello alkoi jo lähennellä neljää, mutta toisaalta aika oli kyllä kulunut ihan mukavasti kurssikavereiden kanssa notskipaikalla turistessakin ... ja tuli siinä yksi olutkin otettua ... tai kaksi. Mitä noita laskemaan!

Tapaus "Roksun potkuri" alkoi sitten myös hiljalleen selkenemään. Ilmeisesti oli tullut papereiden tulkinnassa joku virhe, ja nyt loppujenlopuksi näyttäisikin sitten siltä että potkurissa riittää tiimaa vielä pitkäksi ajaksi. Lentokielto kumottiin samantien, ja kerkesipä Roksu vielä muutaman pokan kiskoa taivaalle siinä iltapäivän ja alkuillan aikana. No, minua kuten useampaa muutakaan kurssilaistamme tuo ei enää tässä vaiheessa paljoa liikuttanut, kun tuli jo tuolla pubin puolella käytyä. Eipä ole enää tämän päivän nimissä aikomuksia hyppäämään...

Hyppytoimintaa jatkui jonnekin kuuden nurkille saakka, ja joskus seitsemän aikaan kurssijuhlamme sitten pääsivät ihan virallisestikin käyntiin. Luokan puolella kävimme sen verran että meille jaettiin kurssitodistukset, ja täytimme myös sellaisen palautelapun, jossa lähinnä kyseltiin kommenttejamme kouluttajistamme, ja kaikista muista koulutuksessamme mukana olleista henkilöistä, mm. hyppymesuista.

Illan aikana oli vielä muutama kurssilaisemme ilmaantunut paikalle, ja hyvä niin, koska seuraavaksi oli notskipaikan ympäristössä vuorossa muutama, varsin leikkimielinen kilpailu porukallemme. Siltä varalta että kerhon "kantapeikkoja" vaivaa ideapula, eivätkä näin ollen jaksa joka vuodelle uusia kisoja kehitellä, jätänpä tässä paljastamatta kilpailutehtävien tarkemman sisällön. Pareittain noiden tehtävien kanssa kuitenkin touhuttiin ja kehuttakoon tässä nyt, että parimme sijoittui tässä kilpailussa jopa pronssille saakka. Palkinnot saatiin sitten kunniakirjojen sijaan ihan peri Suomalaisessa, nestemäisessä muodossa.

Illanvietto jatkui sitten notskipaikalla, kunnes siinä 11 nurkilla lähdettiin porukalla tuon varsinaisen pubin puolelle jatkamaan illanviettoa. Tosin siinä matkalla, ennen pubiin pääsyä kävimme vähän korjailemassa Roksua ... Ja ennen kuin kenellekään ilmailuviranomaiselle ehtii syntymäänkään mitään väärää kuvaa tästä korjauksesta, niin selvitettäköön homma vähän tarkemmin. Hallilla pari kaveria touhuili Roksun huoltohommien parissa. Olivat vaihtamassa koneeseen uutta pyörää .. tai ainakin joku sen suuntainen remontti oli meneillään. Kaipasivat nostoapua, jotta saivat siiven alle sen verran pönkkää, että pyörä saatiin ilmaan. Mitään moottoriremppaa, tai muuta "kymppitonnin" huoltoa emme siis siinä pubireissun ohessa käyneet koneelle tekemässä. Tuossa konetta nostettaessa tuli ainakin opittua sellainen seikka, että lentokone on perhanan painava vekotin ... kuinka hemmetissä sellainen voi ylipäätänsä ilmassa pysyä?

Pubissa tulikin sitten vietettyä aikaa tunti tai pari, eli joskus 12 ja yhden välillä sieltä lähdettiin vetäytymään kohti kerhoa, jossa tosin käytiin vain kääntymässä ja lähdettiin samantien saunalle. Saunassa vierähti reippaasti toista tuntia, jonka jälkeen , joskus 2 - 3 aikoihin vetäydyimme kutoseen valtaamaan itsellemme jonkinlaisen makuupaikaksi tulkittavan tilan, ja kävimme nukkumaan.

Tämän lopun illan tapahtumat jätin tarkoituksella hieman niukemmalle selostukselle. Sanonpahan vain sen, että illan viettäminen hyppykerholla hakkaa monessakin suhteessa illan vieton jossakin savuisessa kapakassa, jossa jatkuva diskojumputus repii tärykalvot juurineen irti korvista. Hakkaa monessakin suhteessa 100 - 0. Jos tarkemmat yksityiskohdat kiinnostavat, ilmoittaudu kurssille!

26,7,1998 sunnuntai
Tähän sunnuntai päivään sitten herättiin kutosen laverilta, joskus yhdeksän, kymmenen välillä. Siitä sitten vähitellen vetäydyttiin kerholle, jossa päivän hyppytoiminta olikin jo kerennyt käyntiin ... ainakin kelppareiden osalta. Tuulimittarin neula heilui toisinaan sen verran korkealla, että oppilaspokia ei olisi juurikaan päässyt taivaalle. Ja vaikka olisi päässytkin, oli toisena esteenä se, että hyppymesuja ei näkynyt mailla halmeilla. Mesuja kuulemma saapuisi puoleen päivään mennessä ... kelejähän ei sitten ennusta itse erkkikään.

Koska keli- ja hyppymesutilanne eivät vaikuttaneet suotuisilta, enkä viitsinyt koko päiväksikään jäädä kerholle odottelemaan, lähdin ajelemaan kotia kohti siinä 11 nurkilla. Aamukahvit toki tuli haettua pubista ... siis tällä kertaa siitä kehon omasta pubista, jossa ei tarjoilla Gryppen Deggeriä vahvempaa...

2.8.1998 sunnuntai
Jälleen kerran matka on kohti Räyskälän lentokeskusta, ja Hämeen laskuvarjourheilijoiden kerhohuoneistoa. Kerholla olin joskus puolen päivän nurkilla, ja jo vanhalla tottumuksella kävin samantien pistämässä nimen pokalistaan. Kamoja en alkanut vielä keräilemään valmiiksi, koska nimiä oli listalla omani yläpuolella useampia, ja kelit eivät ainakaan tällä hetkellä suosineet oppilaspokien taivaalle pääsyä.

Tunti kului odotellessa. Tuulimittarin neula käväisi vieläkin turhan usein sen maagisen rajan yläpuolella, ja lisäksi taivaalle oli alkanut kertymään turhan paljon pilviä. Pilvethän eivät muuten haittaisi mitään, mutta jos ne ovat hyppypaikan ja maalipaikan välillä, eli alle 1000 metrissä, niin silloin eivät oppilaspokat pääse taivaalle. Hyppykorkeudesta kun pitää oppilashyppääjillä olla esteetön näkyvyys maalipaikalle.

Toinenkin tunti kului odotellessa, ja koska keleissä ei näkynyt muutosta parempaan päin, läksin himaan.

3.8.1998 maanantai
Eilen siis tuli kerholla käytyä, mutta kun kelejä ei ilmaantunut, jäi se kolmas hyppy hyppäämättä. Toivottavasti tänään - kesäloman ensimmäisen päivän kunniaksi kelit olisivat suotuisammat. Ainakin aamu näytti Iittalan suunnalla hyvältä, saapa sitten nähdä, minkälainen keli on kun tästä ensin Räyskälään saakka ennättää.

Siinä puolen päivän nurkilla on kellon viisarit taas tänäänkin, kerholle saavun. Keli näyttää vieläkin hyvältä, pokalistallakaan ei ole pahaa jonoa, ja hyppymesujakin on paikalla, joten eipä muuta kuin nimeä taululle.

Puolisen tuntia siinä ennätti kulumaan, kun olimme jo kiskomassa kamoja päälle ja hyppymesu tuli syynäämään varusteemme. Sitten käytiin vielä kartalta katsomassa vallitseva tuulen suunta ja selvittelemässä päivän hyppykuviot. Tuuli on ollut koko päivän todella heikkoa ja suuntakin on vaihdellut. Uloshyppypaikka tulee olemaan hyvin lähellä kenttää, suunnilleen kentän reunalla olevan krossiradan päällä. Tämänkertaiset tuuliolot tietävät myös sitä että alastulosta saattaa tulla varsin kova, mikäli loppuveto ja muut hommelit eivät mene ihan nappiin.

Sitten vain koneeseen, ja matka kohti yläilmoja oli valmiina alkamaan. Tällä kertaa hyppäänkin sitten ykkösenä, eli koko matkan yläilmoihin ja hyppyyn saakka siis olin siinä koneen lattialla polvillani. Ei ehkä mikään herkullisin kokemus sekään, kun siinä ei ole juurikaan liikkumatilaa että pääsisi jäseniään oikomaan.

Striimeriä ei tällä kertaa heitetty, koska edellinen poka oltiin pudotettu juuri vartti sitten, ja tällä välin tuuliolosuhteet eivät kuulemaa olleet muuttuneet. Siispä korkeutta on 1000 metriä ja kone on hyppylinjalla ... tietää siis lähdön hetkiä ykköselle. Hyppymesu syynäsi kamat läpi, avasi sitten kylmän rauhallisesi oven, vilkaisi alaspäin todetakseen koneen olevan oikealla kohdalla, ja karjaisi: "Jalat ulos!" Jonkun asteinen äänenkäyttöhän on tässä tilanteessa tarpeen, koska koneen moottori ja oviaukosta sisälle tunkeva ilmavirtaus aiheuttavat oman taustametelinsä.

Siirryinpä siis komennon mukaisesti siihen oviaukolle valmiusasemiin ulos siirtymistä varten. Sitten kuului kylmän rauhallinen komento: "Mene!" Siitä sitten lähdettiin noin 120 km/h ilmavirrassa kiipeilemään sinne siiven alle roikkumaan... Hullun hommaa, näin väittäisin edelleenkin. Jotain kehitystä kuitenkin on kai tapahtunut, koska ensimmäisellä ja toisella hypyllä ei tässä tilanteessa tullut mieleenkään vilkaista alaspäin ... nyt sinne uskalsi jo kerran pikaisesti vilkaista.

Ilmavirtauksen voimasta tuossa strevalla roikkuessa antanee jonkinlaisen kuvan seuraava esimerkki. Jos roikut vaikkapa rekkitangosta maanpinnalla tai missä tahansa, jossa ilman virtaus on olemattoman pieni, roikkuvat jalkasi suoraan kohti maanpintaa. Sanotaan siis että tässä 'normaalissa' olotilassa maanpinnan ja ruotosi välinen kulma on 90°. Strevalla, yli 100 km/h ilmavirtauksessa se ei enää olekaan ollenkaan samaa luokkaa, vaan on kutistunut johonkin 0 - 45° välille. Siis toisin sanoen ... jos tuo edellinen matemaattistieteellinen selvitys ei sinulle auennut, niin Suomeksi saman asian voisi ilmaista siten, että strevalla koipesi eivät enää sojota maata kohti, vaan pikemminkin horisontin suuntaan. Mjoh! Joka tapauksessa ilmavirran vaikutus on mahtava, ja meikäläisestä saisi joku yliopisto hyvän matematiikan tai fysiikan professorin.

Asiaan! Koneesta poistuminen ja strevalle kapuaminen sujuivat jotakuinkin mallikkaasti. Sitten katse hyppymesuun, joka antoi lähtömerkin, ja siitä sitä sitten lähdettiin jälleen kerran todella vauhdikkaasti. X-asento ei tälläkään kertaa ollut sieltä mallikkaimmasta päästä ... kai! Eipä sitä tullut siinä pudottaessa pistettyä merkille. Ja siinä laskemisessakaan en vielä tälläkään kertaa kerennyt edes siihen 101:n saakka ... ei hyvä! Myös katsekontakti koneeseen ja hyppymesuun katkesi taas kerran sinä samassa silmänräpäyksessä, kun olin käteni strevasta irrottanut.

Näkyihän niiden parin vapaapudotus sekunnin aikana sitten taas kaikenlaista ihmeellistä. Pääosin kirkasta taivasta, silloin tällöin muutama pilvi, joskus maanpintaa, ja olihan siellä taas kerran tuo vanha tuttavuuskin pilvensä reunalla aurinkoa ottamassa ... eikö tuollakaan äijällä parempaa tekemistä ole! Aivan selvästi ukko ylijumalalla oli siinä pilven reunalla löhöillessään melkoinen morkkis päällä, kun kateellisena katseli näitä ohi putoilevia sekopäitä, jotka sitä tulikaan maan päälle luotua... Hyppäisi perhana itse sieltä pilveltään, niin tietäisi!

No aukesihan se varjokin siitä lopulta. Voiko enää ihanampaa, mahtavampaa, sykähdyttävämpää tai taivaallisempaa näkyä ollakaan, kuin avautunut laskuvarjo, jonka turvin sitä olisi tarkoitus liidellä turvallisesti maan pinnalle saakka. Punoksissakaan ei tällä kertaa ollut kierteitä, joten eipä muuta kuin tempaistaan ohjauskapulat pidikkeitään käteen, jolloin samalla puolijarrut vapautuvat, ja varjo on täysin hyppääjän ohjailtavissa.

Nyt on kai tunnustettava, että sen vapaapudotuksen makuun, jonka sanovat olevan koko laskuvarjourheilun suola, en ole ainakaan vielä päässyt. Jotenkin vaan tuntuu hypyn hienoimmalta hetkeltä se, kun näkee yläpuolellaan avautuneen varjon, jonka varassa voi sitten kaikessa rauhassa leijailla turvallisesti maan pinnalle.

Radio tuntui pysyttelevän tasaisen mykkänä, joten siinä lentokonehallien päällä sitten pudottelin korkeutta kaikessa rauhassa, ja samalla tähyilin kentän laidalla olevaa suurempaa tuulipussia, ja pläkällä olevaa pienempää. Tuulen voimakkuus vaan on tällä hetkellä niin vähäinen, että kummastakaan tuulipussista ei saanut oikein mitään selvyyttä sen hetkisestä tuulen suunnasta. Välillä ne kyllä heiluivat jos johonkin suuntaan, mutta eipä noista vaan vallitsevaa tuulen suuntaa saanut selville. Pahus! Tuulen suunnan tietäminen olisi ensiarvoisen tärkeää, nyt kun korkeutta on enää nelisen sataa metriä. Hemmetti! Siis päätöksiä!

Koska tuulen voimakkuus on joka tapauksessa heikko, ja tuulen tämänhetkisestä suunnasta ei ota erkkikään selvää, päätin tulla maahan sen kuvion mukaan, joka pakkaushallilla oli ennen lähtöä käyty lävitse. Päätetty mikä päätetty, joten tämän kaavan mukaan sieltä sitten lähdettiin myötätuuliosalle, sitten perusosalle, ja sitten lopuksi finaaliin. Radiosta kuului aina toisinaan jotain lyhyitä pätkiä Suomen kieltäkin. Ilmeisesti radiokouluttaja oli minulle jotain siellä huutelemassa, mutta 'ryssän radio' oli tälläkin kertaa sen verran vallitsevampi kanava, ettei niistä ohjeista ei saanut sanankaan vertaa selvää.

Ilmeisesti tuulen suunta oli kuitenkin muuttunut, koska laskeutumiskuvio meni pieleen, vaikka tulinkin sen alkuperäisen kaavan mukaan alas. Myötätuuliosa jäi lyhyeksi, kun taas finaali venyi sitten sitäkin pidemmäksi. Toisin sanoen, tuuli oli tällä välin kääntynyt 180° ... siis myötätuuli alastulo ... kurssilla opettivat että se voi tehdä kipeää ... pahus!!!

No kyllähän sieltä alas päästiin ... tiettävästi kukaan laskuvarjohyppääjä ei ole vielä taivaallekaan jäänyt. Loppuveto, noin oman arvioni mukaan, ei ollut aivan kohdallaan, joskaan ei aivan pielessäkään. Siitäkin huolimatta alastulo oli varsin kova, eli pari kierrosta siinä taisi tulla heitettyä katon kautta ympäri. Luut pysyivät sentään ehjinä, eikä mitään muitakaan vaurioita ollut havaittavissa, joten kaikki kunnossa ja sitten vaan keräilemään romppeita kasaan.

Alastulopaikka oli suunnilleen 400 metriä pläkältä pohjoiseen, ja taas kerran varsin lähelle kiitorataa ... tuo baana tuntuu vetävän meikäläistä kummasti puoleensa. Itse asiassa olisin tullut keskelle kiitorataa, ellen oli siinä loppumetreillä pientä varovaista ohjausliikettä suorittanut. Eipä siihen kiitoradan reunaan nytkään jäänyt etäisyyttä kuin viitisen metriä.

Radiokouluttajan kommentit hypystäni kuulin jo kentän poikki kerholle kävellessäni, ja kuten arvata saattaa niin eihän tuo hyppy hänenkään mielestään ihan putkeen mennyt. Toisaalta sekin tuli siinä keskustelussamme ilmi, että tuulen suunnan arviointi ei ole mikään kaikkein helpoin homma, jos tuulipussit eivät sitä vähäisen tuulen nopeuden takia suostu näyttämään. Siinä mielessä en siis varsinaisesti tehnyt väärinkään, kun noudatin alkuperäistä kuviota.

Ennen pakkaamolle menoa radiokouluttajamme vielä hieman tyhjenteli varjoni reppua ... sinne kun oli ilmestynyt kilo tai pari multaa ja hiekkaa tuon alastuloni yhteydessä. Se siis taisi loppujen lopuksi olla vielä vähän kovempi alastulo, kuin miltä oli juuri sillä hetkellä tuntunutkaan.

Hyppymesummekin tuli pakkaamolle paria minuuttia myöhemmin, ja mitenkään ylistäviä lausuntoja eivät olleet hänenkään kommentit hypystäni. X-asento strevalta lähdettäessä ei ollut sieltä parhaasta päästä ... ihan Suomalaiskansallisesti ilmaistuna se kai oli suorastaan perseestä! Lisäksi hyppymesumme oli huomannut toisenkin seikan, josta mullekkin oli tuon vapaapudotuksen aikana jonkinlainen mielikuva jäänyt. Olin lähtenyt hamuilemaan kantoviilekkeitä jo ennen kuin varjo oli avautunutkaan ... ei hyvä!

Jotain positiivistakin on kai tästä hypystä löydyttävä, ja löytyyhän sitäkin sentään pikkuisen. Maanpinnan ja korkeusmittarin neulan lisäksi tuli tällä hypyllä tarkkailtua myös ilmatilaa, ja tuulipussejakin tuli katseltua jopa vähän tavallistakin enemmän. Siihen ne positiiviset seikat sitten loppuivatkin.

Varjon pakkasin tällä kertaa itse, joskin varmasti merkittävin rooli tuossa urakassa kyllä oli niillä useammalla neuvojalla, jotka siinä sen reilun tunnin aikana pyörivät. Jonkin verran oli myös apua pakkaamon seinällä olevasta opastaulusta, jossa on muutaman kymmenen valokuvan, ja niihin kuuluvien opastustekstien avulla operaation kulku selvitetty. Ainakin varjon pakkauskirjaan tuli tällä kertaa oma nimeni, sekä tietysti kolmen tarkastajan puumerkit. Niin, reilu tunti ... tai kai likemmäs kaksi tuntia siihen varjon pakkauksen kului. Kokeneemmat hyppääjät lyövät varjon pakettiin suunnilleen vartissa.

Lyhyesti selitettynä varjon pakkaus on seuraavanlainen toimenpide. Ensiksi varjo levitellään lattialle, ja vedetään kantopunokset suoriksi. Tämän jälkeen aletaan sitten selvittelemään itse varjoa, etsitään ja lasketaan punokset, ja tarkastetaan varjon osat muutenkin. Tämän jälkeen varjo sitten taitellaan täsmälleen oikeiden kaavojen mukaan tiiviiksi paketiksi, ja ahdetaan tämä paketti podiin, samalla varoen että paketti ei pääse enää purkaantumaan. Podihan on se tiukka kankainen sisäpussi, jossa varjo laitetaan reppuun. Tämän jälkeen podi suljetaan kuminauhalenkeillä, ja samoihin lenkkeihin sitten niputetaan kantopunosnippu. Sitten vain podi reppuun ja reppu kiinni.

Tässä oli siis lyhyesti selostettuna varjon pakkaamisen päävaiheet. Lisäksi hommassa on monia pienempiä yksityiskohtia, ja jokainen yksityiskohta kun on tehtävä huolellisesti, ja täsmällisesti oikein, en sanoisi varjon pakkaamista miksikään ihan yksinkertaiseksi hommaksi.

Varjon pakkaamisen jälkeen olikin sitten aika siemaista kupillinen kahvia pubissa, ja sen jälkeen kello olikin jo liki neljä, eli sitä voisi vähitellen suoriutua kotiin päin. Siinä Iittalaa kohti ajellessa olikin sitten taas aikaa kelailla läpi päivän hyppytapahtumaa. Kokonaisuutena tämänpäiväinen hyppy oli sen verran pieleen mennyt suoritus, että lähinnä paskan maku tuosta oli jäänyt suuhun. No, jotain positiivisiakin yksityiskohtia hyppyyn oli sentään mahtunut, ja ainakin varjon pakkaamisen osalta olen nyt ainakin ripauksen verran viisaampi. 'Plus miinus nolla' lienee siis tämän päivän anti.

13.8.1998 Torstai
Reilu viikko on kerennyt vierähtämään edellisestä hypystä. Itse asiassa tuossa välillä kerkesivät fiilikset käymään jo aika alhaallakin tuon kolmannen hypyn takia, joka ei mennyt läheskään niin putkeen, kun olisi sopinut toivoa. Nooh! Nyt tuosta on päästy ylitse, ja taas ollaan menossa kohti Räyskälää. Tällä kertaa jopa lähdin matkaan hiukan aikaisemmin, jos vaikka tänään kerkeäisi loikkaamaan kaksikin kertaa.

Kelit olivat loistavat, ei ongelmia pilvien suhteen, ja tulen nopeuskin oli juuri sopiva, ei liian voimakas eikä liian tyyni. Jopa hyppymesujakin oli paikalla, eikä pokalistallakaan ollut edelläni tungosta. Kamoja sai siis alkaa kiskomaan selkään suunnilleen heti kun kerholle oli sisälle päässyt.

Hyppymesu syynäsi vielä kamamme lävitse, ja sitten oli vielä vuorossa se tavanomainen "käskynjako" pakkaamon seinällä olevan karttasuurennoksen luona. UHP ... siis uloshyppypaikka tulee tällä kertaa olemaan kentän eteläpuolella sijaitsevan järven yläpuolella. Sitten hyppymesu kertoi vielä hyppyjärjestyksen, meikäläinen tulisi jo toistamiseen olemaan ykkösenä. Noh, mikäpä siinä ... eipähän tarvitse kestää sitä kiduttavaa odotusta niin kauan kuin kakkosen ja kolmosen.

Sitten vain pihalle odottelemaan että kone tulee alas. Siinä odotellessa sitten vielä testattiin radioiden toiminta. "Ykkönen, ykkönen! Oikea käsi ylös." No, minä toki olin ykkösenä valppaana ja heilautin kättä yhteyskokeilun perille tulon merkiksi. "Joo. Muuten hyvin mutta se oli vasen käsi." Aaarghh!!! Tuleeko tästä hommasta tosiaan näin heikkopäiseksi!

Sitten vain koneelle ja sisälle sinne. Pilotti olikin jo paikallaan, seuraavaksi sinne kapusi kolmonen, sitten kakkonen, ja sitten olikin minun vuoroni. Jälleen tavanomaiseen tapaan PL-hihnan kiinnityksen tarkastus, ja kyllähän se tälläkin kertaa kiinni tuntui pysyvän. Lopuksi sitten vielä hyppymesu sisälle, siihen meikäläistä vastapäätä koneen lattialle polvilleen.

Matkaan! Kapuaminen tuhannen metrin korkeuteen kesti taas kerran useampia minuutteja, ja tulihan siinä matkalla taas sitten jonkin verran ihasteltua noita Räyskälän maisemia yläilmoistakin käsin. Korkeusmittariakin tuli siinä aina vähän väliä vilkaistua. Se läheni ... sanoisinko uhkaavasti, tuhatta metriä. Hyppymesukin jo siinä syynäsi kamojeni kunnon vielä kertaalleen lävitse.

Kone on linjalla, hyppymesu komensi suojalasit naamalle, ja pian tämän jälkeen jo avasikin oven. Striimeriä ei tällä kertaa heitetty ... ei ... heti alkajaisiksi heittävät allekirjoittaneen! Hetken hyppymesu siinä vielä seuraili tilannetta oviaukosta, ja sitten tuli kylmän rauhallinen komento: "Jalat ulos!" Jostakin syystä tässä tilanteessa, koneen oviaukolla roikkuessaan, ei vieläkään tule kovin mielellään vilkuiltua alaspäin.

"Mene!" Se olisi siten neljäs kerta kun lähden kapuamaan siitä koneen oviaukosta strevaa myöden kohti niitä maagisia merkkejä. Tyhjän päällä, alla on vain 1000 metriä ilmaa ... pelkkää ilmaa. Jostakin syystä olen edelleenkin sitä mieltä, että tämä ei ole mitään täysijärkisen touhua. No mikä minut on sitten jo neljättä kertaa tänne saakka saanut lähtemään? En tiedä, en kai sitten ole täysijärkinen.

Merkeillä ollaan. Sitten vain katse hyppymesuun ... se kauan hakusessa ollut hymy ei kyllä vieläkään irronnut ... pahus. Hyppymesu nyökkäsi lähtöluvan merkiksi, joten ei kun menoksi. Siispä pienen pieni aivosähköinen impulssi hermostoon, jossa se hartioiden paikkeilla jakaantui molempiin käsivarsiin kulkeviin hermonippuihin, ja näitä myöden eteni aina viimeisimpään mahdolliseen kohteeseen, sormiin, saakka. Sormet, tämä nippu kyrp... siis nakkeja, tulkitsi tuon käskyn siten että nyt saa päästää irti ... ja sitten lähdettiin!!!

Se lyhyt, mutta sitäkin pidempi vapaapudotus olikin sitten taas sellainen varsin vinha vaihe tässäkin hypyssä, kuten edellisissäkin. Alapuolella olevan järven pintaa näkyi aina toisinaan, välillä taas milloin mitäkin, maan ja taivaan väliltä. Egyptin hiekkaerämaita en tosin havainnut, mutta napajäätiköistäkin tuli jonkinlainen havainto tehtyä. Lentokoneestamme, tai hyppymesusta, ei näkynyt jälkeäkään tälläkään kertaa.

Siinä erään pilven ohitse sinkoutuessani näin taas jälleen kerran sen vanhan tutun valkokaapuisen ukkelinkin. Äijän ilme oli jotenkin muuttunut viimekertaisesta. Voisi jopa sanoa että äijä katseli touhua kiinnostuneena, ja vielä sieltä pilven reunan ylitse, sädekehä pitkällään, vilkuili perääni. Varoo nyt vaan, ettei putoa sieltä pilveltään!

Siten olikin jälleen aika herätä siihen arkitodellisuuteen. Varjo oli auennut. Vartalon asento oli jälleen palautunut, sanoisinko luonnollisemmaksi, eli siis jalat alas päin, mutta tukevasti maanpinnalla ne eivät sen sijaan ole vielä lähes kahteen minuuttiin. Varjo aukesi jälleen kerran ilman minkäänlaisia ongelmia, kierteitäkään ei punoksissa ollut. Sitten vain lähdin edestakaisin kaarrellen pudottelemaan korkeutta järven ja lentokentän reunan välisellä alueella. Välillä tuli liideltyä siellä järvenkin yläpuolella. Ensimmäisillä hypyillä meinasi tulla lähes paniikki, kun näki suoraan alapuolella vettä ... pelästyi, että sinnekö sitä ollaan putoamassa. Tällä kertaa tuo järven yläpuolella liitely meni jo lähinnä maisemien katselun piikkiin ... en kai vaan vähitellen ala päästä tähän touhuun sisälle?

Laskeutumiskuvio alkoi sitten tavanomaiseen tapaan 300 metrin korkeudesta, ja sen aloituspaikka oli kentän reunan tasalla. Siis myötätuuli osa kentän ylitse kohti krossiradan ja rutamontun aluetta, sitten perusosalle suunnilleen kohti kerhoa, sitten finaaliin, suunnilleen pläkän suuntaan. Alastulo meni aika hyvin vastatuuleen ja loppuvetokin onnistui varsin hyvin. Itse asiassa alastulo meni kerta kaikkiaan loistavasti, sillä tämä oli tasan ensimmäinen hyppy, kun jäin alastulossa jaloilleni pystyyn. Edelliskerroilla on tullut jos jonkinlaisia kuperkeikkoja, jos jonkinlaisista syistä. Upeeta, mahtavaa!!!

Etäisyyttä alastulopaikalta pläkälle vajaat sata metriä ... ei mikään huippu tulos, mutta uran tässä vaiheessa varmaan ihan tarpeeksi hyvin. Radio ei ollut toiminut tälläkään hypyllä, koska yhteyskokeilukaan ei tullut läpi. Tosin paljoa ohjeita radiokouluttaja ei kertomansa mukaan olisi joutunut antamaankaan, vaikka radio olisi toiminutkin. Ainakin laskeutumiskuvio ja alastulo siis menivät tällä kertaa todella hienosti ... siis siihen nähden että tämä oli neljäs hyppyni. Myös hyppymesun tapasin hetkeä myöhemmin kerholla. Kovasti moitteita ei häneltäkään tullut. Lähinnä se oikeaoppinen X-asento on edelleen hakusessa.

Varjon pakkaamiseen meni taas tälläkin kertaa semmoiset tunnin verran. Pääosin pakkailin sen itse, mutta merkittävä osuus homman onnistumisessa oli myös niillä useilla vanhemmilla oppilailla, sekä kelppareilla, ja sun muilla kerholla notkuvilla, jotka tuon operaation oikeaoppisessa suorittamisessa antoivat neuvojaan.

Varjo pakattu, ja kello olisi puoli kolme. Seuraava toimenpide siis olisi sen perinteisen kaffe kupillisen nauttiminen pubin puolella. Sen jälkeen voisikin sitten katsoa, lähteekö ajelemaan kotia kohti, vai roiskaisisiko tänään vielä toisenkin hypyn. Aikaa kyllä riittäisi.

Kello likempänä kolmea, kahvi juotu, ja hetken tuossa jo harkitsin kotio lähtöä ... sitten kuitenkin sain potkittua itseäni siinä määrin perseeseen, että päätin sittenkin hypätä tänään vielä toisen hypyn ... siis ei muuta kuin nimeä pokalistaan. Aika paljon tuota itseni perseeseen potkimista tehosti myös se kannustus, joka kerholla majailevan porukan taholta tuli. Itse asiassa tuo kannustus on välillä niinkin kovaa, että melkein väkisin pistävät varjon selkään, kantavat lentokoneeseen, ja heittävät ulos, jos mainitseekin jotakin pois lähtemisestä.

Ruuhkaa ei pokalistalla ollut, joten eipä mennyt puoltakaan tuntia, kun olin taas kiskomassa laskuvarjoa selkään. Tällä kertaa muuten ensimmäistä kertaa itse pakkaamaani varjoa ... kieltämättä tuo lisää jännitysmomenttia jonkin verran. Itse asiassa olen tähän asti kaikki neljä hyppyä hypännyt samalla varjolla, ja nyt viidennellekin on sama reppu lähdössä matkaan.

Hassu ilmiö sinänsä, että jotenkin vaistomaisesti tulee joka kerta sama varjo otettua. Samaa kuulemma on esiintynyt monilla muillakin. Ilmeisesti siihen varjoon, jonka varassa on kerran selvinnyt takaisin maanpinnalle hengissä ja luut ehjänä, syntyy jonkinasteinen luottamus. Kerhon oppilasvarjothan on numeroitu yhdestä kymppiin. Ehkä hommaan saattaa kätkeytyä jotain taikauskon poikastakin, jos jo ekalle hypylle on valinnut varjon jonka läppään on painettu oma onnennumero.

Hmm! Nyt kun vielä aikani hypin tällä samalla varjolla, ja sitten kun meikäläinen joskus aikanaan voittaa tarkkuushypyn MM kultaa, voisi kerho oikeastaan jäädyttää tämän varjonumeron ... eivätkös ne siellä lätkärintamallakin tee suunnilleen samalla tavoin menestyneiden pelaajien numeroille ... !!? ... No, huh huh!!!

Releet ovat selässä ... jälleen kerran. Ja jälleen kerran on taas jo valmiiksikin melkoinen hiki pinnassa. Enkös tuon jo aikaisemminkin määritellyt tuskan hieksi. Ulkosalla vallitseva helle on tietysti yksi osasyyllinen tähän tavallista suurempaan hien eritykseen, ja oma osansa siihen on myös hyppyhaalareilla, jotka eivät hengitä sitten tippaakaan. Mitenkään viilentävänä asianhaarana ei myöskään voi pitää noita haalareiden alla käytettäviä pelastusliivejä, ja kun varjon valjaat vielä sitovat tämän setin tiukaksi klimpiksi, niin ... huh huh! No vapaaehtoisestihan tähän on lähdetty, ja tästä huvista joutuu vielä jopa maksamaan. Mnjoh!

Sitten vain kartan luokse, jossa hyppymesu kertoi tulevan hypyn kuviot ... ovat samat kuin edellisellä hypyllä. Seuraavaksi varusteiden tarkastus, jonka jälkeen jo lähdimmekin lompsimaan kohti konetta. Tälläkin kertaa meikäläinen nakitettiin ykköseksi ... no, ei se nyt loppujenlopuksi niin paha paikka ole. Huonointa hommassa on se kun joutuu koko matkan olemaan polvillaan.

Tonnissa ollaan ja tällä kertaa striimeri taas heitettiin. Ilmeisesti tuulen suunta ei kuitenkaan iltapäivän aikana ollut muuttunut, koska hyppymesu ei pilotille mitään erikoisempia ohjeita antanut. Uusi kierros kentän yllä ja seuraavaksi sitten olisikin allekirjoittaneen vuoro häippäistä koneesta. Taas samat tutut toimet. Hyppymesu tarkistaa varusteet ja komentaa suojalasit naamalle. Sitten ovi auki ja viimeiset tarkastukset uloshyppypaikan sijainnin suhteen. Sitten: "Jalat ulos!" Tällä komennolla siis siirrytään siihen oviaukolle valmiiksi varsinaiseen lähtöön. Sitten: "Mene!!!" Kädet strevalle, ja sitten varovasti hivuttautumaan strevaa myöden kohti merkkejä. Sitten se pahin vaihe, eli ensin oikea ja sitten vasen jalka pois koneen astinlaudalta. Tämä tuntuu edelleenkin olevan se pahin vaihe. Sitten vain katse hyppymesuun, mutta se kauan hakusessa ollut hymy ei vieläkään irronnut. Hyppymesu antoi merkin, eli sitten vain... 



K  A  T  K  O  S
Havahduin siihen kun joku kiskoi minua jalasta! Mitä helvettiä !!? Ilmassa tässä ollaan edelleen, koska näin alapuolellani avautuneen laskuvarjon kuvun... ALAPUOLELLA!!! Hitto soikoon, yleensähän se varjo on hyppääjän yläpuolella! Ei hemmetti! Varjon kantopunokset on solmussa koipieni ympärillä, eli nyt sitä roikutaankin sitten pää alaspäin varjon varassa ... Pahus!!!

Hetken aikaa oli siis ollut filmi poikki, mutta nyt kun tilanne alkoi selkenemään, se sitten selkisikin kertalaakista. Strevassa roikkuessani oli juuri ennen irtipäästämistä, syystä tai toisesta käynyt siten, että toinen käsi oli livennyt irti ennen toista. Hyvin lyhyen hetken olin siis roikkunut siinä ilmavirran riepoteltavana vain toisen käden varassa. Sitten oli livennyt toisenkin käden ote, ja sitten lähdettiin!

Epäonnistuneen lähdön seurauksena olivat sitten varjon kantopunokset, eli ne varjon ja valjaiden välillä kulkevat ohuet narut, varjon avautumisvaiheessa sotkeutuneet kinttujeni ympärille. Tämä taas fysiikan lakien mukaan aiheuttaa sen, että roikun nyt varjon varassa koivet kohti taivasta ja pää kohti maan pintaa ... ei hyvä!!!

No ei tämä sentään mitään paniikkia aiheuttanut ... ihme kyllä. laskuvarjourheiluhan on turvallinen laji ... kuulemma! Varjo on siis avautunut, ja näyttää kohtuullisen hyvin muodostuneeltakin, vaikka kantopunokset ovatkin koipieni ympärillä solmussa. Mitään hirveän kamalaa kiirettä ei siis sotkun selvittämisessä ole. Itse asiassa punoksetkin ovat solmussa vain toisen koiven ympärillä, joten sekin osaltaan helpottaa tilanteen selvittämistä. Eivätkä punokset loppujen lopuksi niin kauheassa solmussakaan olleet, koska muutamilla akrobaattisilla liikkeillä sain vasemman jalan ympärille kiertyneet punosniput selviksi, ja kierähdin varjon varassa semmoiset 180 astetta ympäri, eli jälleen kerran oltiin siinä luonnollisemmassa asennossa, jalat maata kohti.

Ongelma numero yksi on siis kunnialla, ja ilman paniikkia selvitetty, mutta vielä ei tämä hyppy ole läheskään loppuu saakka saateltu. Normaalisti tässä vaiheessa pitäisi kiskaista ohjauskapulat käteen ja varmistaa varjon lento- ja ohjauskykyisyys. Enpä kuitenkaan aivan vielä kajonnut ohjauskapuloihin, koska huomio kiinnittyi kantoviilekkeisiin, jotka olivat molemmilla puolilla, siis vasemmalla ja oikealla, kiertyneet kierroksen verran toistensa ympäri.

Siis kantoviilekkeitähän on yhteensä neljä, takimmaiset ja etummaiset, vasemmalla puolella kaksi ja oikealla kaksi. Kantoviilekkeet ovat ne vajaan metrin mittaiset hihnan pätkät, jotka yhdistävät varjosta tulevat kantopunokset varjon valjaisiin. Kantoviilekkeet yhdistyvät valjaisiin kolmirengas olkalukkojen välityksellä. Näiden olkalukkojen avullahan päävarjo saadaan irrotettua valjaista, silloin kun varavarjoa käytetään.

Viilekkeiden kierteet eivät kuitenkaan näyttäneet vaikuttavan varjon liito-ominaisuuksiin, joten ainakaan vielä en nähnyt varavarjotoimenpiteitä tarpeellisiksi. Siispä kiskaisin ohjauskapulat käteen ... nehän ovat tähän saakka kiinni pidikkeissään takimmaisissa kantoviilekkeissä. Sitten muutama ohjausliike. Ohjauskin tuntuu pelaavan, joten kylmän rauhallinen päätökseni oli: EI varavarjotoimenpiteitä, koska varjo liittää ja on ohjauskelpoinen.

Hyppykurssia käymättömille edellinen selostus saattoi olla melkoista hepreaa, mutta eipä hätää. Ilmoittautukaa kurssille, niin pääsette sisälle alan slangiin ja opitte tuntemaan kaluston. Niin yksinkertaista se on.

Sitten vain pudottelemaan korkeutta. Varjo tuntui edellisestä "esityksestäni" huolimatta toimivan moitteettomasti. Siinä 500 metrin paikkeilla heräsi radiokin henkiin. Radiokouluttajamme sieltä huuteli yhteyskokeilua, joten kuittasin viestin perille tulon jalkojen heilautuksella. 400 metriä, nyt täytyy alkaa sihtailemaan myötätuuliosan aloituskohtaa. 300 metriä, hyvältä vaikuttaa, pääsin aloittamaan myötätuuliosan juuri siitä mistä pitikin. 200 metriä, nyt perusosalle, eli sivutuuleen, vieläkin ollaan kutakuinkin oikealla linjalla.

100 metriä, nyt lähdetään finaaliin, ja samaa huuteli radiokouluttajakin radiosta. Jes! Linja on aika hyvin kohti pläkää ... no, hiukan sivuun, mutta ei paljoa. Maanpinta alkaa lähenemään, enää ei katsella korkeusmittaria, vaan tässä vaiheessa luotetaan enää omaan arviokykyyn korkeudesta. Lähenee ... lähenee. Loppuveto ... NYT! Todella mallikas laskeutuminen. Ilman muuta paras tähänastisista. Ehkei nyt mikään höyhenen kevyt, mutta varsin pehmeähkö silti. JES!!!

Tällä kertaa eivät nuo kiitoradatkaan houkutelleet meikäläistä puoleensa. Pläkälle on laskeutumispaikastani matkaa noin parikymmentä metriä ... ihan tarpeeksi hyvin viidenneksi hypyksi. Upeeta! Mahtavaa!!! Hetkesi tuossa jo oli kerennyt unohtamaankin sen lievästi epäonnistuneen exitin, mutta siinä varjoa kokoon kasaillessa tuokin tapahtumasarja alkoi vähitellen palautumaan mieleen. Niin tuo exittihän tarkoittaa "paraslangissa" koneesta lähtöä.

Radiokouluttajan näin jo kentällä hyvin pian hypyn jälkeen. Hän ei ollut edes huomannut epäonnistunutta lähtöäni ... no olihan sitä etäisyyttä siinä vaiheessa kilometrin verran. Hyppymesummekin näin aika pian tämän jälkeen. Tuli kyselemään kuinka olin tuosta, kuulemma erittäin huiman näköisestä exitistä, selvinnyt.

Itse asiassa hyppymesumme kertoi tarinasta vielä karmeamman version, kuin mitä itse muistin. Tilanne lähti liikkeelle siitä kun oikea käsi lipesi irti strevasta. Tuossa tilanteessahan tulisi mahdollisimman nopeasti päästää toinenkin käsi irti, mutta jostain syystä itsesuojeluvaistosta vastaavat aivosolut olivat tuossa tilanteessa hiukan eri mieltä asiasta. Hyvin pienen hetken siis roikuin siinä vain vasemman käden varassa, kunnes ote lipesi lopullisesti. Siitä olin kuulemma sitten pää edellä sinkoutunut kohti maanpintaa, ja siinä sivussa oli varjon reppukin kolahtanut koneen astinlautaan. Kuulostaa hurjalta ... valitettavasti tuosta ei oikein jäänyt selkeitä muistikuvia.

Tuosta pidemmälle hyppymesukaan ei ollut tilanteen kehittymistä nähnyt, joten jäinpä sitten ainoaksi todistajaksi niille muutamalle sekunnille, jotka olin hieman ikävän oloisessa asennossa varjon varassa liidellyt. Toki tapauksesta hyppymesullemmekin kerroin, mutta muuta jatkoselvittelyä, vaaratilanneraportteja, tai vastaavaa ei tilanne siten poikinut. Hyppypäiväkirjaani hyppymesumme muuten teki seuraavanlaiset merkintäni tästä viidennestä hypystäni ... vai pitäisikö tuota jo nimittää lentokoneesta putoamiseksi?

Ja kuten hyppymesun kommenteista voi päätellä, oli laskeutumiskuviot ja maahantulo jo sen verran onnistunutta luokkaa, että tämä oli sitten viimeinen radiohyppy. Yleensähän viisi ensimmäistä hyppyä ovat aina radiohyppyjä, mutta näiden lopullisen määrän tietysti hyppymesu määrää kunkin taitojen mukaisesti.

Sitten vaan, taas kerran, pakkaamaan varjoa. Ensin tuo koko komeus levitellään määrätyllä tavalla pakkaamon lattialle, ja aletaan sitä sitten vaihe vaiheelta selvittelemään, tarkastamaan, niputtamaan, ja taas tarkastamaan, ja niin edelleen. Varjon pakkaamisessahan on kolme välivaihetta, jossa joku enemmän hyppinyt käy varjon pakkauksen tarkastamassa, ja laittaa sitten varjon pakkauskirjaan, määrättyyn sarakkeeseen oman nimmarinsa merkiksi hyväksytystä tarkastuksesta. Sinne viimeiseen sarakkeeseen tulee sitten pakkaajan itsensä nimi.

Tuossa pakkauksen yhteydessä tosin tuli tällä kertaa yksi ongelma. Varjon etummaiset ja takimmaiset kantoviilekkeet olivat keskenään kierroksen verran kierteillä. Tämähän tuli ilmi jo tuolla yläilmoissa, heti varjon avauduttua. Joku kokeneempi kaveri siinä sitten tuli kanssani tuota "solmua" setvimään, ja kertoili siinä samalla, että olin siellä yläilmoissa tehnyt tempun, jota kutsutaan reppuvoltiksi. Hyppääjä siis kierähtää kierroksen tai useamman ympäri varjon punosnippujen välistä. Jostakin syystä jälleen kerran kohosi mieleen ajatus, että mihin hemmettiin sitä on tullut tungettua nokkansa sekaan!

Varjo on sitten nipussa, joten ei muuta kuin reppu paikalleen seinälle ja nimi pakkauskirjaan. Sitten taas, jo tutuksi tulleeseen tapaan kahville pubin puolelle. Tästä on tainnut tulla samanlainen tapa, kuin siitäkin että joka hypylle tulee otettua sama varjo. Siinä kahvia siemaillessa alkoi sitten jo päivän hyppyjen läpikäynti ja arviointi. Loppujenlopuksi molemmat hypyt olivat ainakin alastulojen osalta menneet ihan nappiin. Oikeastaan juuri nyt oli fiilikset jopa sen verran mahtavat, että olisi voinut lähteä roiskaisemaan vielä kolmannenkin hypyn, mutta ei onnistu enää tänään, koska alkaa tuo ilta jo vähitellen hämärtämään.

Kotia kohti siis tuli lähdettyä, ja taas kerran tuli siinä matkan aikana kelattua niitä päivän hyppytapahtumia lävitse. Kieltämättä tämä päivä oli varsin onnistunut hyppypäivä, vaikka siinä hieman dramatiikkaakin oli mukana ollut. Oikeastaan tuossa viidennessä hypyssä oli ollut jonkin verran tuuriakin mukana. Epäonnistunut exitti olisi saattanut aiheuttaa sen että olisin kolhinut itseni pahemminkin koneen rakenteisiin ... nythän oli "vain" reppu kolahtanut koneen astinlautaan. Heikommin olisi varmasti käynyt jos siihen olisi vaikkapa päänsä kolhaissut.

Huonosti olisi käynyt silloinkin jos en olisikaan saanut sitä koiven ympärille kietoutunutta punosnippua selvitettyä. Maahantulo pää edellä ei ymmärrettävästi ole terveellistä, joten varavarjotoimiinhan tuo tilanne kai olisi johtanut. Tällöinkin olisi jäänyt jäljelle se riski, että pää- ja varavarjo olisivat sotkeutuneet keskenään, kun päävarjon kuvusta ei pääsekään kokonaan irti.

Nooh! Kaikessa on riskinsä. "Valhe, valheempi tilasto" sanonta kai jossain määrin pitänee paikkansa, mutta jos nyt kuitenkin tilastoihin tuijotetaan, niin todennäköisemmin kai tässä 54 tiellä ajellessani törmään rekkaan, kuin onnistun tappamaan itseni laskuvarjourheilun merkeissä. Yhtälailla kai voidaan tilastotiedettä vääntelemällä todeta että laskuvarjourheilu on kuolemaan johtaneiden onnettomuuksien osalta suunnilleen yhtä turvallista kuin hissillä liikkuminen. Hmm ... valhe, valheempi, tilasto!

Päivän saldona voitaneen siis todeta seuraavaa: Varsin onnistunut hyppypäivä ... pienestä dramatiikasta huolimatta. Ensimmäinen kerta kun tuli roiskaistua kaksi hyppyä saman päivän nimissä ja niinikään ensimmäinen kerta kun tuli hypättyä itse pakatulla varjolla. Päivän molemmat hypyt olivat niinikään onnistuneita alastulon suhteen, ja aina vain lähemmäksi pläkää. Varjon pakkaaminenkin sujuu kerta kerralta itsenäisemmin, mutta täytyy sanoa, että se on kyllä sen verran mutkikas operaatio, että vielä sen oppimiseen menee aikansa.

Ahaa! Nyt ollaankin jo tulossa 10 tielle. Siitä sitten vain ylitse ... kun ei ole niitä rekkojakaan näköpiirissä. Sitten vain Lautaportaan ja Pirttikosken kautta kohti Iittalaa.

Kesän 1998 hyppykausi sitten päättyikin minun osaltani tuohon viidenteen hyppyyn. Innostusta kai olisi piisannut mutta kun ei vaan tullut enää tuon kesän aikana kerholle lähdettyä ... jostakin selittämättömästä syystä. No, osasyyllisenä toki saattaa olla tuon viidennen hypyn kokemukset, tuota en mene kieltämään. Seuraavan talven sitten potkin itseäni ahkerasti persauksiin, ikäänkuin alkuvauhdiksi tulevalle hyppykaudelle 1999.

Ilmeisesti kuitenkin olin tuossa talven aikana potkinut persaukseni niin ruvelle, että se ei enää keväällä kestänyt automatkaa Iittalasta Räyskälään ... saati sitten Cessnan lattiaa! Tai mikä sitten lienee syynä ollutkaan, mutta kesän 1999 aikanakaan en sitten saanut hinattua persaustani kerholle saakka.

Allekirjoittaneen hyppyharrastus lieneekin siis toistaiseksi keskeytyksissä, mutta Huom!!! Vain toistaiseksi! Joskus ehkä vielä onnistun hinaamaan persaukseni kerholle saakka, mutta tuota ajankohtaa en lähde lupaamaan...

Sitten vielä se alussa heitetty kysymys. Mitä järkeä on hypätä toimivasta lentokoneesta? Hyppyurani tässä vaiheessa voin jo kertoa, että jotakin järkeä siinä on. Tai ainakin se on ollut todella upeaa touhua. Tarkempi analyysi kuitenkin vaatisi vielä varmaankin muutaman hypyn lisää. Ja ainoa tapa jolla tuon voi itselleen selvittää, on hypätä itse. Suosittelen!

Edellinen päivitys 1.1.2000
© Copyright Kari Huhtama, Iittala

Paluu alueelle 51½