Tulkaa, käykäämme tervehtimässä profeettaamme hänen uudessa kodissaan. Hän on nyt saapunut sinne. Autio erämaa lähellä Jordania aukenee silmiemme edessä. Kaikkialla vallitsevaa äänetöntä hiljaisuutta keskeyttää ainoastaan petolintujen ja villieläinten kauhea kiljunta, ja kanerva- ja katajapensaitten välissä makaa kurki, hautoen muniansa, eikä kukaan häiritse sen rauhaa. Ei mitään tietä löydy, ei missään mitään ihmisjälkeä; kaikki on autiota, kolkkoa ja synkkää. Me käymme eteenpäin lähemmäs Jordania ja astumme suoraan yli jylhien vuorten, jotka tuolla etäällä kohottavat huippujaan pilviä kohti, ja vaellamme tiheän, synkän metsän, ahtaan vuorensolan ja pensaita kasvavan noron halki, jossa puro solisee, koettaen pyrkiä eteenpäin ahdasta kalliojuopaansa. Katsokaa, tuolla profeetta istuu; täällä on hänen asuntonsa. Sininen taivas on hänen kattonsa, alastomat vuoret hänen seinänsä, kivet hänen lepotuolinsa, varjoisa metsä hänen makuukammionsa, vihanta nurmi hänen vuoteensa ja hänen seuransa on poriseva puro ja puissa kiljuvat kaarneet. Tuolla hän istuu karvaisessa vaipassaan, äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja niin pian kuin yksinäisyys alkaa käydä hänelle rasittavaksi taikka käärmeiden sähinä ja jalopeurojen ulvonta säikähdyttävät häntä, hän sanoo aina itsekseen: "Minä istun tässä Jumalan käskystä ja Jumalan jalka käy näidenkin vuorenrotkojen yli", ja taas hän on hyvällä mielellä toivossa ja uskossa. Kokonaisen vuoden Elija on asunut täällä. Se kuuluu uskomattomalta ja samassa kamalalta. Mutta suuresti kummastelisitte, jos Elija nyt teille vakuuttaisi, että koko tällä ajalla ei kertaakaan aika ole tuntunut hänestä pitkältä, vaan että hän päinvastoin päivä päivältä on tuntenut yksinäisyyden vähemmän yksinäiseksi ja itsensä enemmän liittyneeksi ja perehtyneeksi siihen. Ja niin epäilemättä olikin.

Hän ei kaivannut kirjoja eikä seuraa, ei työtä eikä huvitusta virvoituksekseen. Hiljainen maailma hänen ympärillänsä ja oman sydämensä kokemusten aarre oli ainoa kirja, jonka lehtiä hän täällä taisi kääntää, ja tämä oli hänelle kylliksi. Hänellä oli työtä kylliksi tutkia omaa sydäntään, rukoilla ja puhua Hänen kanssaan, joka näkee salassa. Seuraa hänellä oli tarpeeksi Herrastansa ja Jumalastansa, jonka kolkuttamista ja sisäänkäyntiä, mitä hiljaisintakin, hän tässä yksinäisessä hiljaisuudessa saattoi havaita helpommin ja selvemmin kuin maailman hälinässä. Häntä ympäröivä luonto muodostui hänelle pian selvästi luettavaksi kirjoitukseksi ja hänen raamatukseksensa, joka antoi hänelle kyllin ajattelemista ja miettimistä. Milloin hänelle saarnasi kallio, jonka juurella hän asui, siitä kalliosta, joka iankaikkisesti elää ja jolle hänkin oli huoneensa rakentanut; milloin oli pienellä purolla jotakin sanottavaa hänelle ja puhui monta suloista ja lohduttavaa sanaa Jumalan uskollisuudesta ja totuudesta sekä muista, vielä syntyvistä vesistä, vesistä, joita Jumala oli vuodattava kuiville paikoille, virroista, jotka kastelevat janoavaisen ja lähteistä, joita Herran käskystä oli pulppuava esiin keskellä erämaata. Ja nyt alkoivat tuuheat puut suloisesti saarnata profeetalle ja kääntää hänen sielunsa katseen elämän puuhun päin, jonka varjoon hänenkin majansa jo oli valmistettu ja taivaanpalmuille, jonka latvoista kerran iankaikkinen rauha oli laskeutuva alas hänen ympärillensä. Iloiset linnut taivaan alla ja villit ruusupensaat ikään kuin kuiskasivat hänelle: "Ole hiljaa Elija, äläkä sure; miten voisi hän, joka tässä erämaassa niin uskollisesti elättää meitä, toista ruoalla ja juomalla, toista kasteella ja ihanuudella, sinuakaan unohtaa?"  Sanalla sanoen, kaikki hänen ympärillään alkoi vähitellen elää ja hengittää, ajatella ja puhua, taivaan tähdet, lehtien kastehelmet, niityn kukat ja lehdon tuulahdukset, niin että Elija elävästi tunsi, mitä apostoli sanoo: "Moninaiset ovat äänet maailmassa, eikä yhtään niistä ole äänetöntä", ja Daavidin tavalla saattoi laulaa: "Herran ääni käy voimassa, Herran ääni häälyttää korven".  Kun hän näin hetkisen aikaa oli nauttinut ja iloinnut ulkomaailmasta ja sen kuvakirjoituksesta, palasivat hänen ajatuksensa taas hänen sydämeensä ja hän tarkasteli, omaan itseensä vaipuen, mitä tämän sydämen pohjalla liikkui ja mitä se hänelle puhui.

Milloin aukeni hänelle silloin uusi näköala hänen kurjuutensa ja luonnollisen turmeluksensa syvyydessä, joka antoi aihetta kyyneleihin, huokauksiin ja taisteluun hänen autuutensa kallion kanssa; milloin kiintyi hänen huomionsa Jumalan hänessä vaikuttamaan työhön ja selviin todistuksiin Jumalan Hengen asuvasta, luovasta, elähdyttävästä ja vahvistavasta vaikutuksesta hänen sielussaan, ja silloin kaikui vuorenrotko, jossa hän istui, niinkuin Herran temppeli, virsistä ja hurskaista kiitoslauluista, jotka ihmeellisellä jälkisoinnulla täyttivät aution erämaan. Ennen kaikkea lyhensi ja sulostutti profeetan yksinäisyyttä se seikka, että hän lakkaamatta oli ikäänkuin tähystämässä, yhäti odottaen sielunsa ylkää, sillä hän tiesi, että Hänen jalkojensa suhina ja suunsa ääni missä silmänräpäyksessä tahansa saattaisi kuulua vuorten väliltä. Niin hän seisoi, odotuksen ja toivon valtaamana, aina kuuntelevana, katseli ympärilleen ja huomasi milloin toisesta, milloin toisesta merkistä Herran olevan tulossa; hän kuuli Hänen äänensä, milloin sieltä, milloin täältä, milloin läheltä, milloin etäältä. Ja vaikka moni synkkä ja pimeä hetki jälleen tuli, vaikka vieno suruisuus tavan takaa kävi häntä tervehtimässä, tai hänen sieluansa vaivasi levottomuus ja pelko, ikäänkuin Herra olisi kääntynyt hänestä pois, niin näyttäytyivät taas, hänen vähimmin sitä odottaessansa, nuo mustat kaarneet puiden oksilla, tervehtien häntä karkealla äänellään, ja heti keventyi profeetan sydän, hän kohotti päätään, hän silmäili iloisesti ympärilleen, hän laski kätensä ristiin ja huudahti: "Ei, ei, minun Herrani ja minun Jumalani, sinä et ole minua hyljännyt".

Älkäämme siis liian paljon huolestuko, jos Herra kerran käskee meitäkin lähtemään Jordanin korpeen ja Keritin ojalle. Sillä sitä hän tekee vielä tänä päivänä lapsilleen tavalla tai toisella. Katso, jos hän laskee päällesi taudin, niin että sinun täytyy olla yksin itsesi kanssa tuskavuoteellasi yksinäisessä sairashuoneessa, tai jos ystäväsi kadottavat luottamuksensa sinuun, hylkäävät sinut ja luopuvat sinusta, jos ihmiset pitävät sinua heittiönä eikä mikään maja eikä sydän enää tahdo ottaa sinua vastaan, tai jos sinun täytyy olla muukalainen Mesekissä ja asua ihmisten seassa, jotka ajattelevat toisin kuin sinä, eivätkä sinua ymmärrä, vaan pilkkaavat tietäsi; asiain näin ollen, istut sinäkin Elijan kanssa Keritin ojan luona. Mutta älä pelkää, vaan ole hyvällä mielellä. Tämä yksinäisyys ja erottaminen muista ihmisistä saattaa tulla sinulle suuresti siunatuksi ja terveelliseksi. Lukemattomat kristityt eivät ole hävenneet tunnustaa, että he vasta vankilassa taikka vasta kun maailma, heidän pannanalaisina taikka sairasvuoteella ollessaan, väärin arvosteli, pilkkasi ja halveksi heitä, ovat joutuneet täydellisesti käsittämään oman itsensä ja sydämensä todellisen tilan. Silloin täytyi sydämestä poistua tuo farisealainen hapatus, sillä kuvattu vapahtaja ei silloin enää voinut heitä tyydyttää; vasta silloin he alkoivat täydellä todella etsiä autuuttaan ja oikean Kristuksen yhteyteen pääsemistä ja Jaakobin taistelua aamuruskon nousuun asti, joka tähän saakka oli ollut ainoastaan puheissa taistelua, taisteltiin nyt heissä itsessään, niin pian kuin se siirtyi heidän oman kokemuksensa alalle; tämä ja tuhat muuta elävään kristillisyyteen kuuluvaa seikkaa, joita he ennen olivat käsittäneet ainoastaan ajatuksella, esiintyi nyt heille sillä vaatimuksella, että he itse niitä kokisivat ja omassa elämässään toteuttaisivat. He ovat tunnustaneet vasta silloin joutuneensa sen lauman yhteyteen, joka kuulee "Hyvän Paimenen" ääntä, ja etteivät milloinkaan ennen, niinkuin nyt, ole havainneet, että hän todella puhuu suusta suuhun uskollistensa kanssa, aivan niinkuin ystävänsä kanssa puhutaan, ja että hän itse elää ja seurustelee heidän kanssaan; he ovat tunnustaneet, etteivät milloinkaan niin väkevästi, niin hellästi ja selvästi ole kokeneet hänen väsymätöntä ja äidillistä lohdutustaan ja kantamistaan ja hänen läsnäolonsa suloisuutta, kuin juuri heidän polkunsa mitä autioimpana ollessa, ja korven halki käydessään, ja kun heidän tässä avarassa maailmassa täytyi olla yksinänsä Jumalansa kanssa. Olkaa sentähden hyvällä mielellä, te Keritin ojalla ja korvessa oleskelijat; ovatpa asunnot korvessakin ihanat, niinkuin Daavid veisaa, tiukkuupa korpikin lihavuutta ja Jumalan lasten hyväksi täytyy itse orjantappurapensasten kantaa viikunoita ja ohdakkeiden viinirypäleitä.

"Sinun pitää juoman ojasta ja kaarneitten pitää sinua siellä elättämän". Näin puhui Herra, ja miten ihmeelliseltä ja mahdottomalta tämä kuuluikin profeetan korviin, nöyrtyi hän kuitenkin tämän sanan alle ja uskoi, eikä hänen uskonsa pettänyt häntä. Kaikki, mitä Herra hänelle oli sanonut, oli "niin" ja "Aamen", eikä mitään siitä jäänyt täyttämättä.